Kiiski - Gymnocephalus cernuus

Kiiski (Gymnocephalus cernuus) on pieni, pohjalla viihtyvä kala. Kiiski syö pääasiassa surviaissääsken toukkia, mutta myös vesikirput, hankajalkaiset ja kalan mäti kelpaavat. Täysikasvuiset kiisket syövät myös kalanpoikasia. Täysikasvuinen kiiski on kooltaan 10 ja 300 gramman välillä. Kiisken hyviä tuntomerkkejä ovat yhteen kasvaneet selkäevät, tylppä kuono, suuret silmät ja evien pienet pisteet.
Kiisken piikeistä huolimatta petokalat saalistavat sitä. Kiiski soveltuu hyvin syöttikalaksi mateen pyynnissä.
Kiiski lukeutuu samaan ahvenkalojen heimoon kotoisten ahvenen ja kuhan kanssa. Kiisken etummaisessa, piikikkäässä selkäevässä ei ole selvästi erottuvaa mustaa täplää kuten ahvenella. Kiiski viihtyy pohjalla. Kiisken pää on litistynyt. Pään alapuolella on liman täyttämiä kuoppia. Silmät ovat suuret ja sijaitsevat pään selkäpuolella lähellä toisiaan. Kiisken selkäevät ovat kasvaneet yhteen, mutta erottuvat selvästi toisistaan. Ruumiin muoto kaikilla kalalajeilla on perusteiltaan sama, mutta elintavat poikkeavat runsaasti toisistaan. Väriltään kala on selän ja kylkien puolelta vihreä tai hieman ruskea, vatsa on vaaleanharmaa. Kiiski on parvikala ja kiiskiä löytyy melkein koko Suomesta.
Kiisket nousevat kudulle huhti- toukokuussa jäiden lähdön jälkeen. Kutualueet sijaitsevat suhteellisen matalassa.
Kiiskellä ei ole pienen kokonsa vuoksi merkitystä ruokakalana, vaikka sen makua on verrattu jopa kuhaan. Venäläisten mielestä kiiskiliemi on kalakeittojen aatelia. Muualla kiisken käyttö ruokakalana on vähäistä. Kiiskikeitto ei kuitenkaan ole täysin vieras ruoka suomalaisillekaan ja mädin makua pidetään hyvänä. Lientä voidaan käyttää kastikepohjana myös muissa kalaruoissa.
Kansansadussa kiiski on järven pieni kuningas, kenties kruunua muistuttavan selkäevänsä takia. Sanonta "vastarannan kiiski" tarkoittaa henkilöä, joka innokkaasti vastustaa toisten ihmisten ehdotuksia ja mielipiteitä.

Tuntomerkit: Kiiski on pieni, vihertävänruskea ja piikikäs ahventen heimoon kuuluva pohjakala. Se muistuttaa ulkonäöltään hieman kuhaa tai ahventa, mutta eroaa näistä värityksen ja yhteen kasvaneiden selkäevien perusteella. Kiisken piikikkään pään alaosassa on liman täyttämiä kuoppia, ja myös sen ihoa peittää voimakas limakerros.

Esiintyminen ja alkuperä: Kiisken levinneisyysalue käsittää suurimman osan Eurooppaa ja Aasian pohjoisosat. Kiiski puuttuu Pyreneitten ja Apenniinien niemimaalta sekä Skotlannista. Norjassa kiiskeä tavataan maan eteläosien sisävesissä. Suomessa kiiski elää runsaslukuisena hyvin monenlaisissa vesissä. Kiiskiä ei tavata kaikista turverantaisista ja mutapohjaisista lammista, joista hapekkaat kivikko- tai hiekkapohjat puuttuvat. Tästä johtuen kiiski ei runsaslukuisuudestaan huolimatta ole yhtä yleinen kuin ahven. Sen esiintymisen pohjoisraja kulkee Maanselän vedenjakajalla, eli kiiski puuttuu Jäämereen laskevista vesistöistä. Itämeressä kiisken elinalue ulottuu kauemmaksi rannikosta kuin muiden sisävesikalojen. Kiiski hyötyy lievästä rehevöitymisestä, mutta sen lisääntyminen heikkenee rehevöitymisen pahentuessa.

Lisääntyminen: Kiisken kutu alkaa pian jäiden lähdettyä ja sitä kestää pitkälle heinäkuuhun. Kiiski saavuttaa sukukypsyyden 1-3 vuoden iässä, jolloin sen pituus on 6-12 cm. Nopeakasvuiset koiraskalat voivat olla sukukypsiä jo vuodenkin ikäisenä.

Ravinto, kasvu ja vaellukset: Kiisken kasvussa on vaihtelua eri vesien välillä – kyse lienee tarjolla olevan ravinnon sekä kiisken ja muiden samaa ravintoa käyttävien kalojen määrästä. Helsingin edustalla kymmensenttinen kiiski on 2-vuotias, Tuusulanjärvessä 3-4-vuotias, mutta Keski-Suomen vähäravinteisissa vesissä 5-8-vuotias. Kiisken silmät ovat sopeutuneet aistimaan vähäistä valoa, ja kiiski on aktiivisimmillaan hämärässä tai pimeässä.
Kiiskelle kelpaavat ravinnoksi lähes kaikki pohjalta löytyvät eläinkunnan edustajat, myös mäti. Vaikka kiisken on todettu eräissä tutkimuksissa syövän talvisin runsaasti siian mätiä, ei ole varmuutta siitä, pystyykö kiiski heikentämään siika- tai muikkukantoja. Toisaalta esimerkiksi ahven, hauki, kuha ja made käyttävät runsaasti kiiskiä ravinnokseen.

Kalastus ja saaliit: Kiiski ei ole Suomessa varsinaisen kalastuksen kohteena, kuitenkin sen mäti ja kiiskikeitto maistuvat monille. Viime vuosisadan alussa kiisket olivat rahanarvoinen tuote Karjalan kannaksella, josta talvella pyydettyjä, eläviä kaloja vietiin Pietariin asti. Nykyisin runsaat kiiskivaramme saavat olla pääasiallisesti omissa oloissaan – pieni koko ja hankala käsiteltävyys rajoittavat kiisken käyttöä.

Kantojen uhkatekijät, hoito ja uhanalaisuus: Kiiskikannat eivät ole uhattuina, vaikka kovin voimakas rehevöityminen ei ole niille eduksi.

 kiiski ruokana: Ei ole pienen kokonsa, piikkisyytensä ja limaisuutensa vuoksi merkityksellinen ruokakalana. Kiiskiä voidaan kuitenkin kalastaa onkimalla pohjan tuntumasta tai pilkkimällä ja viitseliästä perkaajaa voi odottaa varsinainen makuelämys.
Kiisket ovat pieniä kaloja ja onkivälineet tulee valita sen mukaisesti. Koho-onkeen tulee siis valita pieni koukku ja kevyehkö koho, joilla kiiskiä ongitaan. Voi käyttää myös pohjaonkea, mutta kevyillä koho-ongintavälineillä tärppi on ehkä helpompi havaita. Kiiskellä on pieni suu, ja se nappaa syöttiin varovasti.

Kiisken mäti ja kiiskikeitto maistuvat monille, sillä sen vaalea liha on vähintään yhtä maukas kuin sukulaisensa ahvenen tai kuhan. Kiiskikeiton lientä voidaan käyttää kastikepohjana myös muissa kalaruoissa. Viime vuosisadan alussa kiisket olivat rahanarvoinen tuote Karjalan kannaksella, josta talvella pyydettyjä, eläviä kaloja vietiin puutynnyreissä Pietariin asti. Venäjällä kiiskikeitto oli suuri herkku, vaikka Suomessa kiiskeä ei arvostettu.

Mytologia: Kansansadussa kiiski mainitaan järven pieneksi kuninkaaksi, kenties kruunua muistuttavan selkäevänsä takia, mutta kiisken titteliin liittyy tarina, joka on muotoutunut ainakin kahteen versioon jotka selittävät kiisken kuningastittelin kuin limaisuudenkin.
Limaisuuden selittää kisa lohta vastaan:
Kerran kiiski ja lohi löi vetoa kosken alla, että joka ennen on yläpäässä koskea, on voittaja. Lohi lähti edellä, kiiski tarttui lohen häntään kiinni. Kun lohi pääsi koskenniskaan, pyörähti se katsomaan missä kiiski tulee ja huusi: ”Minä olen täällä!”, johon kiiski vastasi ”Mutta minä olen jo täällä!”, ja niin voitti kiiski vedon. Siitä ilossaan se joi itsensä juovuksiin, oksensi ja rypi siinä limassa. Siitä saakka kiiski on ollut niin limanen.

Järven kuninkuuden taas selittää kisa haukea vastaan:
Kiiski haastoi hauen kisaan järven kuninkuudesta ja siitä kalasta tulisi kuningas joka ennättäisi ensin järven toiselle rannalle asti. Hauki uida pyrähti edeltä, mutta kiiski tarttui sitä pyrstöön. Juuri ennen vastarantaa hauki pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen missä asti kiiski menisi, huutaen ”Minä olen täällä!”, jolloin se sattui viskaamaan kiiskeen taakseen järven vastarannalle asti ja siihen kiiski vastasi ”Mutta minä olen jo täällä!”. Kiiskestä niin tuli järven pieni kuningas.

Kiiski oli käsitetty hankalaksi kalaksi (sitä on piikikkyyden ja limaisuuden takia vaikea esim. irrottaa verkoista) jota ei mielellään käytetty ruokana ja sanonta "vastarannan kiiski" tarkoittaa henkilöä, joka hanakasti vastustaa melkein kaikkea.

 lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi,reseptivihko.net,lapinkalatalouskeskus.net

Kilohaili - Sprattus sprattus

Kilohaili (Sprattus sprattus) on hyvin paljon silakkaa ja hieman muikkua muistuttava sillien heimon kalalaji. Se on hieman silakkaa pienempi (12–15 cm) ja viihtyy suolaisemmissa ja lämpimämmissä vesissä kuin silakka. Kaikkein vähäsuolaisimmista Itämeren osista, kuten jokisuista ja Perämeren pohjukasta, kilohailiparvia ei tavata. Toisaalta levinneisyys ulottuu etelässä Välimereen ja Mustaanmereen asti.

Säilyke- ja maustekalana käytetty kilohaili sopii myös halsteriin.

Mikä: "Hailii happamii, Kymen mamman tappamii", Ainakin vanhempi väki muistaa tämän hitin, joka kertoo silakan pienemmästä serkusta, kilohailista.
Tavallinen ruoanlaittaja erottaa kilohailin silakasta lähinnä kalakaupan tiskillä - ja sielläkin ne saattavat olla sekaisin. Kilohaili on Kymen maakuntakala ja kuuluu sillikalojen heimoon. Silakan ja kilohailin lisäksi Suomen vesiltä on tavattu satunnaisesti pilkkusilliä, täpläsilliä ja sardellia.

Näin tunnistat: Sana kilohaili tarkoitti vanhassa suomessa pientä kalaa. Viroksi kilohaili on kilu ja venäjäksi ja puolaksi kilka. Ruotsinkieliset nimet vassbuk (terävävatsa) ja skarpsill (teräväsilli) antavat viitettä kalan tunnusmerkeistä.
Kilohailin erottaa parhaiten silakasta vetämällä sormella pitkin vatsaa. Kalan takasuomut muodostavat terävän vatsaharjanteen, joka silakalta puuttuu. Toinen suhteellisen helppo tunnumerkki on, että kilohaililla selkä ja vatsaevät ovat samalla tasolla, kun taas silakalla vatsaevä on selvästi selkäevän takana. Kilohaili jää myös serkkuaan pienemmäksi, tavallisesti alle 15-senttiseksi. Kilohaili kutee ulapalla pinnassa veden ollessa 6-12-astetta. Jotta mäti kelluisi, siihen vaaditaan yli kuuden promille suolapitoisuus. Näin laji kutee enimmäkseen Suomen aluevesirajojen eteläpuolella. Suurin 2000-luvun kilohaili on 15,6 senttiä pitkä ja se troolattiin Porin pohjanlahdesta.

Täällä esiintyy: Kilohaili viihtyy suolaisissa vesissä ja Itämerenaltaan lisäksi sen levinneisyys yltää Atlantin itärannikolta Välimerelle ja Mustallemerelle. Meillä kilohaili viihtyy kuitenkin huonosti Merenkurkussa ja Perämerellä. Kala viettää koko ikänsä ulappaveillä suurissa parvissa. Lämpimän veden aikaan kilohailit elävät lähellä pintaa, talvella ne painuvat jopa sadan metrin syvyyteen.
Kilohailin pääravintoa on eläinplankton - erityisesti hankajälkaäyriäiset ja vesikirput. Silakka kilpailee hilin kanssa samasta ravinnosta. Tavallisesti toinen näistä lajeista on selvästi niskan päällä.
Kilohailisaaliistamme suurin osa pyydetään troolaamalla. Verkkoja käytettäessä silmäkoon tulee olla 12-13 milliä.

Näin lautaselle: Kymenlaakson maakuntakala kilohaili on hyvä, silakkaa rasvaisempi kala, jota käytetään niin säilyke- kuin maustekalana, mutta tuoreena se kuuluu myös halsteriin. Yksinkertaisuus on sen valmistamisessa valttia. Tässä Kotkan Maretariumin toimitusjohtajan Sari Saukkosen Kilohailit halstrattuna:
Huuhtele ja kuivaa peratut kilohailit. Lisää suolaa ja anna olla kylmässä pari tuntia. Voitele halsteri ruokaöljyllä ja lado kilohailit halsteriin limittäin. Paista kuumalla hiilloksella noin kolme minuuttia molemmin puolin. Tämä on aitoa kymenlaaksolaista perusruokaa. Tarjoile heti!


Kirjoittaja on Suomalaisen kalastusmatkailun edistämisseuran (SKES) puheenjohtaja.

JUKKA HALONEN

  lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi,reseptivihko.net,lapinkalatalouskeskus.net

Toutain - Leuciscus aspius tai Aspius aspius

Toutain (Leuciscus aspius tai Aspius aspius) on särkikaloihin kuuluva petokala, joka elää Suomessa harvinaisena. Se on Pirkanmaan maakuntakala.

 Tämä särkikala kannattaa syödä suolakalana tai savustettuna.

• Heimo: Särkikalat – Cyprinidae
• Samannäköisiä lajeja: sorva, särki, säyne, turpa, vimpa
• Koko: 40–75 cm, 1–3 kg, kookkaimmillaan 5 kg tai enemmänkin (suurin Suomessa saatu toutain painoi 7,09 kg).

 Tuntomerkit: Suureksi kasvava, virtaviivainen särkikala, jolla on suhteellisen suuri suu ja melko pienet silmät. Kylkiviivalla on noin 70 suomua. Lovikärkisessä peräevässä on 14-17 eväruotoa. Pyrstö on iso, syvälovinen ja siniharmaa. Leuat jykevät, alaleuan kärjessä kyhmy, joka sopii yläleuan loveen.

Esiintyminen ja alkuperä: Toutain elää suurten jokien keski- ja alajuoksuilla ja niihin laskevissa järvissä sekä murtovedessä jokisuiden tuntumassa. Sen levinneisyys ulottuu Saksasta itään Uralille, etelässä Tonavan alueelle ja pohjoisessa 62. leveyspiirille asti. Suomessa toutainta oli alkujaan Kokemäenjoen ja Kymijoen vesistöalueilla sekä luovutetussa Karjalassa, pieninä esiintyminä myös Suomenlahdessa. Kymijoesta ja Teutjoesta toutain hävisi 1960-luvun taitteessa ja alkoi vähentyä myös Kokemäenjoen vesistössä. Kuloveden yläpuoliselta Siuron reitiltä toutain hävisi 1970-luvulla. Toutaimen viljely alkoi tuottaa tuloksia 1980-luvulla, kun Kulo- ja Rautaveden sekä Kokemäen- ja Loimijoen emokalojen poikasia kasvatettiin luonnonravintolammikoissa. Yksikesäisiä toutaimia on tämän jälkeen istutettu niin alkuperävesistöön, kuin myös toutaimen entisille elinalueille ja kymmeniin uusiin paikkoihin.

Lisääntyminen: Aikuiset yksilöt vaeltavat keväällä kivipohjaisille kutupaikoille, jotka ovat koskissa tai virroissa. Naaraat saavuttavat sukukypsyyden 6-9 kasvukauden jälkeen ja noin 1,5 kg painoisina. Ensimmäisellä kutukerralla mätimunia on 40 000-60 000, mutta munamäärä nousee naaraan koon kasvun myötä jopa yli 500 000:een. Koiraat tulevat ensi kerran kudulle 5-8-vuotiaina, 49-55 cm pituisina. Kutu tapahtuu 7-8 ºC virtapaikoissa, ja se kestää vain pari kolme päivää. Mätimunat takertuvat kiviin ja niiden pinnalla kasvaviin näkinsammaliin. Kudun jälkeinen veden jäähtyminen alle kutulämpötilan voi tuhota kehittyvät alkiot. Poikaset kuoriutuvat 2-3 viikkoa kudun jälkeen, kun vesi on lämmennyt 16-18 ºC:een. Ne piileskelevät aluksi pari päivää pohjalla ruskuaisen turvin. ja lähtevät uimaan noin 9 mm mittaisina.

Ravinto, kasvu ja vaellukset: Poikanen varttuu eläinplanktonilla, kunnes saa suomupeitteen ja alkaa pyydystää hyönteisiä. Ensimmäisen kasvukauden lopulla tai viimeistään toisena kesänään toutain aloittaa kalaravinnon käytön. Se saalistaa aktiivisesti kalanpoikasia ja pieniä pintaveden parvikaloja, kuten kuoreita ja salakoita. Toutain möyhentää saaliinsa ennen nielemistä nieluluiden pitkillä, koukkupäisillä hampailla. Ravinnonottokausi kestää yleensä toukokuulta lokakuun lopulle.
Toutain on nopeakasvuinen;nuoruusvuosina se voi kasvaa 6-12 cm kesässä. Suomessa se voi elää jopa 20-25-vuotiaaksi ja saavuttaa enimmillään 6-7 kilon painon. Toutain viihtyy virtapaikoissa ja varsinkin kesäisin vesien pintakerroksissa, jolloin se on lähes alituiseen liikkeessä. Keväinen kutuvaellus tapahtuu noin viikon aikana ja voi olla useiden kilometrien mittainen. Tällöin aikuiset voivat liikkua ryhmissä.

Kalastus ja saaliit: Toutain on suosittu, joskin vaativa urheilukalastuksen kohde. Sitä saadaan kuitenkin enemmän verkoilla. Istutusten ansiosta saaliit Kokemäenjoen vesistöalueella ovat yli kymmenkertaistuneet verrattuina 1980-luvun alun tasoon. Kotiutusvesistä on myös saatu huomattavia saaliita.

Kantojen uhkatekijät, hoito ja uhanalaisuus: Toutain on kutupaikkojensa suhteen vaatelias. Niiden likaantuminen ja tuhoutuminen vesirakentamisen vuoksi aiheuttivat aiemmin lajin taantuman ja myös häviämisuhan. Kutupaikkojen olosuhteiden säilyminen sopivina onkin keskeistä toutaimen suojelussa. Kokemäenjoen keskiosalle suunnitellut pengerrykset uhkaavat supistaa toutaimenpoikasten elinalueita. Loimijoelle on kaavailtu toutaimelle tärkeiden karikkoalueiden perkauksia.
Toutain on EU:n luontodirektiivin lajeja, mutta Suomessa sitä ei ole suojeltu lainsäädännön keinoin. Istutukset ovat olleet ainoa hoitotoimi. Vuoteen 2000 asti tehtiin runsaita istutuksia, joilla vahvistettiin alkuperäiskantoja, tehtiin palautuksia ja luotiin kantoja aivan uusille elinalueille, mutta sen jälkeen ne ovat olleet vähäisempiä.
Toutain luokiteltiin tuoreimmassa arvioinnissa silmälläpidettäväksi. Lajin säilyminen ei enää ole vain Kokemäenjoen vesistön alkuperäiskantojen varassa, sillä myös Karjaanjoen vesistön Hiidenvedestä ja Lohjanjärvestä sekä Kymijoesta on joitakin havaintoja toutaimen luontaisesta lisääntymisestä.

Näin lautaselle: Toutain on oivallinen ruokala, perinteisesti suolakalana ja savustettuna. Alta kiloisista voi selkäpalat vaikka marinoida silakkareseptejä soveltaen tai tehdä puolisäilykettä kuumentamalla tuntikausia lasipurkeissa uunipellin päällä mausteiden kanssa. Kokeile myös kylmäsavustettuna!


lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi,reseptivihko.net,lapinkalatalouskeskus.net

Törö - Gobio gobio

Törö (Gobio gobio) on pienikokoinen särkikalalaji, joka on sopeutunut elämään virtavesien pohjalla.



 Vähän tunnetusta särkikalasta saa mitä maukkaimman aterian paistamalla.

• Heimo: Särkikalat – Cyprinidae
• Samannäköisiä lajeja: ei ole Suomessa
• Koko: 9–13 cm.

Mikä: Töröllä (Gobio gobio) on monta nimeä, kuten koirankyrkyläinen, haapakala tai kivari. Vaikka nimiä riittää, silti se lienee kotoisista särkikaloistamme vähiten tunnettu tai tunnistettu.
Kun onkimies saa koukkuunsa törön, luultavasti hän ei tunnista koko lajia. Jos tunnistaa, sille löytyy kolme käsittelytapaa: joko se heitetään takaisin, se otetaan tehokkaaksi täkykalaksi tai sitten se pannaan paistinpannulle.

Näin tunnistat: Periaatteessa törön tunnistaminen on helppoa, vaikka moni saattaa sekoittaa sen kivennuoliaiseen tai kivinilkkaan. Törö ei kuitenkaan ole kummallekaan sukua, vaan lukuisille kotoisille särkikaloille, ja se on niistä kooltaan toiseksi pienin.
Törön ensimmäinen tunnusmerkki ovat sen kaksi viiksisäiettä, jotka ulottuvat taaksepäin taivutettuna melkein silmiin saakka. Kylkiviivan yläpuolelta voi laskea kuudesta tusinaan asti tummia laikkuja. Särkikalojen tapaan sillä on vain yksi selkäevä, rintaevät ovat suuret, jotka auttavat kalaa "töröttämään" paikallaan vuolaassakin virrassa. Tästä lienee nimikin peräisin.
Törö jää tavallisesti kymmenen sentin mittaiseksi, mutta Vantaanjoesta saatiin sähkökoekalastuksissa 17,2-senttinen ennätysyksilö.

Näin lautaselle: Moni arkailee turhaan laittaa saamiaan töröjä paistinpannulle, ehkäpä ulkonäön, tunnistamattomuuden tai kalan pienuuden vuoksi. Eteläisessä Euroopassa sitä arvostetaan herkkuna, ja ranskalaiset jopa viljelevät lajia ruokapöytään.
Kun siis osuu kunnon töröpaikalle, saalis talteen ja ruokapöytään. Tässä Suomen tunnetuimman urheilukalastajan Jari Tuiskusen paistetut töröt.
Töröresepti on äärimmäisen yksinkertainen; perataan töröt ottamalla suolet ja pää pois. Maustetaan suolalla ja kieritellään ruisjauhoissa. Paistetaan voissa pannulla. Ateria on mitä maukkain!

Täällä esiintyy: Törö viihtyy nopeasti virtaavissa, rehevissä ja sameissa rannikkojoissa. Sen levinneisyys ulottuu vain eteläiseen Suomeen, länsiosissa se on yleisempi kuin idässä. Vantaalaisia saattaa yllättää tieto, että törö on Vantaanjoen virtapaikkojen yleisin kalalaji.

Kalan tavoittaa tavallisesti alle metrin syvyydestä, hiekka- ja kivipohjaisilta alueilta. Töröt viihtyvät parvissa tai ainakin pienissä ryhmissä.
Onkijat käyttävät törön pyyntiin syöttinä matoa, jota laahataan kohon ja painon avulla pohjaa pitkin siten, että se saattaa välillä jopa takertua pohjaan. Törö iskee parhaiten syötin ollessa paikoillaan. Pohjatärpistä törön erottaa siitä, että koho lähtee usein vastavirtaan. Parhaiten kala syö iltasella.




lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi,reseptivihko.net,lapinkalatalouskeskus.net

Vimpa - Vimba vimba

Vimpa (Vimba vimba) on särkikaloihin kuuluva vaelluskala, joka Suomessa elää murtovedessä ja nousee jokiin kutemaan toukokuun alkupuolella.

Vimpa on eurooppalainen kala, jonka levinneisyys rajoittuu maanosan itäosaan. Esiintymisalue ulottuu Elbestä ja Tonavasta Kaspianmereen lännestä laskeviin jokiin. Itämeren, Kaspianmeren ja Mustanmeren vimpakannat ovat toisistaan erillään, ja Kaspianmeren vimpa luetaankin omaksi alalajikseen. Suomessa vimpa nousee satunnaisesti Perämereenkin laskeviin jokiin, mutta sen vakiintunut levinneisyys ulottuu Isojokeen saakka. Jokien patoaminen rajoittaa sen nousua useisiin jokiin.

Vimpa kasvaa korkeintaan 40 senttimetrin pituiseksi ja kilon painoiseksi. Kutuasussa koiraan selkäpuoli on tumman siniharmaa ja vatsa kellertävä. Vimman erottaa lahnasta sen turpeasta nokkamaisesta yläleuasta. Muita vimpaa jonkin verran muistuttavia suomalaisia kalalajeja ovat seipi, siika, sorva, särki, säyne, toutain ja turpa.

Vimpa on aiemmin ollut Suomessa silmälläpidettävä laji, mutta runsastumisen myötä sen luokitus on muutettu vuonna 2010^[2]. Kanta romahti 1900-luvun jälkipuolella vesien saastumisen ja jokien patoamisen takia. Esimerkiksi Vantaanjoessa sen elpymiseen ovat vaikuttaneet joen puhdistuminen ja Vanhankaupunginkoskeen tehdyt muutokset. Siellä kutevia vimpoja on useita tuhansia.

Harvinainen vimpa on maukkaimmillaan graavattuna.

• Heimo: Särkikalat – Cyprinidae
• Samannäköisiä lajeja: seipi, siika, sorva, särki, säyne, toutain, turpa
• Koko: 25–35 cm, harvoin yli 2 kg.

Tuntomerkit: Kuonomainen, alaleukaa pidempi yläleuka erottaa vimman muista lahnan ja pasurin kaltaisista litteähköistä särkikaloista. Kuonon alapuolinen suu on puolikuunmuotoinen, ja huulet ovat turpeat. Kylkiviivasuomuja on noin 57-63. Peräevässä yleensä 20-24 eväruotoa. Selän keskilinjassa on kölimäinen harjanne selkäevän takana. Kyljet ovat hopeanhohtoiset ja vatsa vaalea, mutta kutuaikana koiraan vatsapuoli on punakeltainen ja kyljet tumman siniharmaat tai noenmustat.
Esiintyminen ja alkuperä: Vimpa on monimuotoinen laji, josta erotetaan kolme alalajia. Meillä tavattava alalaji V. vimba vimba, jonka levinneisyysalue ulottuu Itämereltä Mustallemerelle, elää sekä murtovedessä että sisävesipopulaatioina. Sen läntisimmät esiintymät ovat Pohjanmereen laskevissa Saksan joissa. Suomessa vimpa on vaelluskala, joka viettää suurimman osan elämästään meressä, mutta nousee kutemaan jokien alaosien koskipaikkoihin. Sitä esiintyy Suomenlahdessa, Saaristomerellä ja Pohjanlahdessa Vaasan korkeudelle asti. Vimpa liikkuu yleensä parvina rannikon tuntumassa. Vimpat vaeltelevat rannikon tuntumassa parvina syöden pohjaeläimiä, kuten liejusimpukkaa, matoja ja katkoja. Aikuiset, yli kahdeksanvuotiaat vimpat nousevat keväällä jokiin kuteakseen koskipaikoissa toukokuun lopulla ja toiseen otteeseen kesäkuussa. Kuteneet kalat ja poikaset laskeutuvat kesän mittaan jokisuistoihin ja siirtyvät sitten ulommas.

Tunnetuimpia vimpajokiamme ovat olleet Karjaan-, Kiskon-, Paimion- ja Porvoonjoki sekä Kotkan itäpuoliset joet, mutta myös Selkämereen laskevissa joissa on ollut vimpakantoja. Kutujokien patoaminen kuitenkin romahdutti monet vimpakannat ja hävitti tyystin joitakin niistä. Nyt vimpakantamme näyttävät vähitellen elpyvän ja laji arvioitiin viime vuonna elinvoimaiseksi.
Vimpaa voi tavoitella onkimalla pohjasta samaan tapaan kuin lahnanpyynnissä. Vimpa saattaa iskeä myös pieneen lippaan, jigiin tai perhoon.

Lisääntyminen: Ensi kertaa kutevat vimmat ovat noin 25 cm pituisia ja 7-8-vuotiaita. Aikuiset hakeutuvat jokisuihin ja jokiin toukokuussa odottelemaan kutupaikkojen lähellä veden lämpenemistä ja sukusolujen kypsymistä. Ne myös käyvät puhdistamassa kutupaikan kiviä liejusta ja kasveista sekä pöyhivät pohjaa. Kutupaikat ovat nopeavirtaisia ja matalia kohtia joen särkissä tai koskissa. Vimpa kutee kivialustalle, mieluiten pienille kiville tai karkealle soralle. Kutu alkaa veden lämmettyä 13-14 ºC:een. Kutuaika voi ulottua juhannukseen asti, ja siinä on kaksi tai kolme erillistä jaksoa. Jaksoittainen kutu on osaltaan sopeutumaa joen vedenkorkeuden vaihteluihin. Poikaset kuoriutuvat noin viikon kuluttua ja piileskelevät vielä pohjasoran sisällä muutaman päivän ennen liikkeellelähtöään. Parin viikon ikäisinä ne pyrkivät uimaan parvina vastavirtaan, levittäytyen sopiville kasvupaikoille. Poikaset voivat matkallaan jopa hyppiä esteiden yli. Laskeutuminen mereen alkanee meillä loppukesällä tai syksyllä.

Ravinto, kasvu ja vaellukset: Vimman pääasiallista ravintoa ovat katkat, pienet kotilot, simpukoista varsinkin liejusimpukka sekä hyönteistoukat. Vimpa voi kasvaa 30-45 cm mittaiseksi ja elää ainakin 15-vuotiaaksi. Sen enimmäispaino on 1,0-1,4 kg.
Virossa on merkinnöillä todettu, että aikuiset vimmat pyrkivät palaamaan kotijokeensa kudulle. Latviassa on havaittu vimman nousseen joessa jopa 600 kilometrin matkan. Meillä vaellusmatkat ovat olleet melko lyhyitä. Kutuvaelluksella vimpa voi esteitä ylittääkseen hypätä yli metrin korkeudelle vedestä.

Kalastus ja saaliit: Vimpaa pyydystettiin aiemmin kudulta haaveilla ja rokastaen huomattavia määriä ainakin Paimion-, Karjaan- ja Porvoonjoesta sekä talvisin verkoilla Porin edustalta, ja se oli varsin arvostettu ruokakala. Nykyään vimman kutupyyntiä ei meillä harjoiteta. Sitä saadaan pieniä määriä lähinnä talvisen kuhanpyynnin sivusaaliina, jolla ei ole markkina-arvoa. Saalistietoja ei tilastoida.

Kantojen uhkatekijät, hoito ja uhanalaisuus: Vimpakannat romahtivat 1900-luvun jälkipuoliskon aikana koko Itämeren piirissä. Jokien patoaminen ja rakentaminen voimatalouskäyttöön hävittivät Suomessakin vimman kutupaikkoja ja poikasalueita. Myös vesien likaantumisella ja liiallisella kalastuksella on voinut olla osuutta taantumaan. Lajin elvyttämiseksi ei Suomessa ole tehty paljonkaan. Vimman kutujokia on jäljellä alle 30. Viime vuosina sen nousumahdollisuudet eräisiin jokiin ovat parantuneet patojen purkamisen ja kalateiden ansiosta, ja paikoin kannat näyttävät runsastuneen. Vuoden 2010 uhanalaisuusarvioinnissa vimpa luokiteltiinkin elinvoimaiseksi.

Näin lautaselle: Ruokakalana vimpa on parhaimmillaan talvella, jolloin sen liha on rasvaisinta. Vimpaa voi valmistaa monella tavalla: Virossa sitä myydään keväisin savustettuna ja venäläiset syövät sitä suolattuna ja ilmakuivattuna. Paras tulos tulee kuitenkin tällä reseptillä:

Sintti-Jussin graavivimpa

Suomusta ja leikkaa irti verestetyn kalan selkäfileet. Ripottele fileiden päälle merisuolaa ja hiukan sokeria ja laita palat tiiviiseen kääreeseen jääkaappiin yön yli. Leikkaa fileistä ohuita siivuja, lado niiden päälle tuoretta tilliä ja ripottele mustapippuria. Kun maistat tätä voileivän päällä, saatat hyvinkin innostua vimpan pyynnistä!

lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi,reseptivihko.net,lapinkalatalouskeskus.net

Piikkimonni - Ameiurus nebulosus, vanh. Ictalurus nebulosus, myös kissamonni

Piikkimonni (Ameiurus nebulosus, vanh. Ictalurus nebulosus, myös kissamonni) on piikkimonnien heimoon (Ictaluridae) kuuluva, Pohjois-Amerikassa elävä kala. Suomessa piikkimonnia on istutettu jo 1920-luvulla maan eteläosan lampiin ja pieniin järviin.^[3]

Piikkimonni on hämäräaktiivinen ja käyttää viiksilisäkkeiden tuntoa suunnistamiseen. Myös silmät ovat pienet, eikä sameiden vesien eläjälle hyvästäkään näkökyvystä olisi suurta hyötyä. Tuntoaistin lisäksi myös kuulo on hyvin kehittynyt. Ravinnon muodostavat sääsken ja vesiperhosen toukat, kotilot sekä toisten kalojen mäti ja poikaset.

Piikkimonni on harvoin yli 33 cm, 245 g ja ikä 8 vuotta. Ennätys on 45 cm (2 kg). Piikkimonni kutee kesä-heinäkuussa matalassa 18-20°C:n lämpöisessä vedessä. Kutupari kaivaa yhdessä matalan kuopan rantapenkan, puunjuuren tms. alle. Naaras laskee 500-3500 takertuvaa mätimunaa möykkyinä, ja poikaset kuoriutuvat noin 8:ssa päivässä. Koiras vartioi mätiä ja poikasia.

Piikkimonni on erittäin sitkeähenkinen, minkä vuoksi sitä on istutettu vähähappisiin ja likaantuneisiin vesiin. Se ei ole kovin sopiva lammikkokalaksi, sillä sitä on vaikea saada pois niistä, kun se herkästi kaivautuu pohjamutaan. Liha on kellanpunaista, makeahkoa mutta maukasta. Kala on nyljettävä ennen keittämistä. Piikkimonnia pidetään myös akvaariokalana. Se käy helposti koukkuun, mutta ei ole urheilukalastajien suosima

Kokeile piikkimonnia burmalaisella reseptillä!

• Heimo: Piikkimonnit – Ictaluridae
• Samannäköisiä lajeja: ei Suomessa
• Koko: 20–35 cm.

Mikä: Eri lajeja bongaavat kalamiehet tietävät, että Suomesta voi saada piikkimonniakin, jota on istutettu pieniin järviin.

Monni kuuluu Suomen alkuperäiseen kalalajistoon, mutta viimeinen yksilö pyydettiin Hämeestä 1864, ja sitä säilytetään Hämeenlinnan lyseon kokoelmissa. Kalalla oli pituutta 171 senttiä. Monni katosi elinympäristöjensä tilan huononnuttua olennaisesti; sattumakaloja on sen jälkeen saatu merialueelta, ja ne lienevät peräisin Laatokalta.
Monnikaloja on maapallolla kaikkiaan 2 000 lajia, ja miltei kaikki ovat sisävesien asukkeja. Niin myös piikkimonni, joka on pohjoisamerikkalainen istukas meillä.

Näin tunnistat: Monnit tunnistaa pitkistä viiksistään. Niitä kalat käyttävät sameissa vesissä ruuan etsintään pohjakoloista. Toinen selkeä tunnusmerkki on, että monnit ovat suomuttomia. Viiksisäikeittensä takia Pohjois-Amerikassa monneja kutsutaan kissakaloiksi (catfish).
Väritykseltään piikkimonni on tummanharmaa tai musta, vatsapuoli on vaalea. Kun kotoinen monnimme saattoi kasvaa jopa yli satakiloiseksi, piikkimonni jää meillä alle kilon painoiseksi. Piikkimonnilla törröttää kaksi viiksisäiettä kuonon päällä,ja kaksi koristaa yläleuan suuripieliä. Neljä viiksisäiettä löytyy vielä kuonon alapinnalta. Selkäeviä on kaksi, joista takimmainen on ruodoton.
Kutuaika osuu kesä-heinäkuuhun, kun vesi tavoittaa 20 asteen lämpötilan. Naaras kaivaa kutukuopan uppopuiden tai kivien viereen tai alle.
Piikkimonnien eliniäksi arvioidaan noin 12 vuotta. Sapuska muodostuu kotiloista, madoista, hyönteisen toukista, pikkuäyriäisistä, pikkukaloista ja mädistä. Tämän vuosituhannen suurin piikki on painanut 0,53 kiloa, ja se ui katiskaan Janakkalan Rahituslammella.

Täällä esiintyy: Piikkimonni on siis Pohjois-Amerikasta kotoisin, mutta nykyisin sitä saadaan istutusten myötä pitkin Euroopan, Aasian ja Etelä-Amerikan vesistöjä. Se sietää hyvin alhaisia happipitoisuuksia. Meillä piikkimonni löytyy Etelä- ja Keski-Suomen pienistä vesistöistä, joskin sitä on tavattu myös Suomenlahden rannikolta. Piikkimonni viihtyy rehevissä järvissä sekä hitaasti virtaavissa joissa. Se köllöttelee päivät pohjassa ja lähtee ravinnon hakuun illan koittaessa.
Piikkimonnia pyydetään onkimalla, eikä se ole vaikeasti tavoitettava saalis.

Näin lautaselle: Kun piikkimonni jää usein pienikokoiseksi, sen laittaminen vaatii taitoa. Kala on vähäruotoinen, liha punertavaa ja hyvänmakuista. Tässä piikkimonnin eksoottinen resepti burmalaisittain:

Leikkaa kilon verran monnin lihaa pieniksi kuutioiksi. Sekoita kuutiot marinoitumaan pariin ruokalusikalliseen limemehua ja ripaukseen murskattuja punapippureita. Kuumenna 1 rkl tummaa seesamiöljyä pannulla, laita sekaan ohueksi silputtua sipulia, sellerin sydänosaa ja kiinankaalia - kutakin reilun kahden desin verran. Lisää vielä ruokalusikallinen jauhettua tuoretta inkivääriä ja valkosipulia. Ripottele joukkoon 1 rkl curryjauhetta ja 1 rkl sellerisuolaa. Vähennä lämpöä ja anna hautua viitisen minuuttia. Lisää reilu litra kanalientä sekaan ja kiehauta. Vähennä lämpöä miedommaksi ja mausta soijalla maun mukaan. Lisää kalanpalat ja anna muhia, kunnes kala kypsää. Keitä riisiä ja aseta se ison soppalautasen pohjalle. Valele valmis ruoka riisin päälle. Viimeistele hienonnetulla korianterilla tai sellerilehdillä.




Kirjoittaja on Suomalaisen kalastusmatkailun edistämisseuran (SKES) puheenjohtaja.

JUKKA HALONEN

lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi,reseptivihko.net,lapinkalatalouskeskus.net

Harmaanieriä - Salvelinus namaycush

Harmaanieriä (Salvelinus namaycush) on pohjoisamerikkalainen nieriäsuvun lohikalalaji. Se on sisävesikala, jota on siirretty myös Pohjoismaihin. Suomeen harmaanieriä tuotiin vuonna 1955 mätimunina Yläjärvestä.

Kokeile harmaanieriää kantarellien kera Leena Harkimon tapaan.

• Heimo: Lohet – Salmonidae
• Koko: Inarinjärvessä tavallisesti 40–80 cm, 0,7–2 kg, suurimmat jopa 7 kg.
• Samannäköisiä lajeja: nieriä, puronieriä

 Mikä: Harmaanieriä on kotiutunut Suomeen sekä kalatiskille että Inarijärveen, jossa se paikkaa saalismenetyksiä.
Suomalaisen harmaanieriäkannan isänä voi pitää Alex Kyyhkystä, joka toimi Suomen konsulina Duluthissa, Minnesotassa Yhdysvalloissa. Duluth sijaitsee Yläjärven eli Lake Superiorin rannassa.
Kyyhkynen lähetti Suomeen vuonna 1955 kaksi erää harmaanieriän mätiä. Siitä kasvatettuja poikasia istutettiin kaksivuotiaina Pallasjärveen, Perämereen ja neljään eteläiseen järveen. Jäljelle kalankasvattamoon jätettiin emokalakanta.
Harmaanieriää istutettiin sittemmin sinne tänne. Sen oletettiin korvaavan kotoisia lohikalakantoja, jotka kärsivät patoamisesta ja säännöstelystä. Syvällä viihtyvän harmaanieriän uskottiin kestävän säännöstelyä paremmin. Nykyisin harmaanieriää istutetaan vain Inarijärveen.

Näin tunnistat: Harmaanieriä kuuluu lohikaloihin eli sillä on pieni rasvaevä selkäpuolella varsinaisen selkäevän ja pyrstön välissä. Lähisukulaisia ovat kotoinen nieriämme (rautu) ja Pohjois-Amerikasta tänne tuotu puronieriä.
Harmaanieriän erottaa vaatimattomammasta värityksestään verrattuna edellisiin. Sen kyljet ovat rusehtavan tai vihertävän harmaat, selkä tummempi ja vatsa vaaleampi - ei koskaan punainen. Kyljessä on kellertäviä pilkkuja. Ne ulottuvat myös selkäevään, rasvaevään ja pyrstöön.

Täällä esiintyy: Vain Inarijärvi on osoittautunut Suomessa riittävän suureksi ja syväksi kasvupaikaksi. Sielläkään nieriä ei tiettävästi ole onnistunut lisääntymään, vaan kanta on istutusten varassa.
Nieriöiden tapaan myös tämä laji on hidaskasvuinen; Inarilla viisivuotiaat yksilöt painavat pari kiloa.
Erakkomainen harmaanieriä elää pitkän ikänsä syvissä, runsashappisissa kylmissä vesissä. Vettä päällä voi olla jopa 80 metriä. Sen ravinto koostuu ulappavesien parvikaloista.
Kutu tapahtuu syksyllä vesien jäähtyessä syys-marraskuussa alle kymmenmetrisille kivi- ja sorapohjille. Poikaset kuoriutuvat keväällä jäiden lähtiessä.
Suurin Suomesta saatu harmaanieriä painoi komeat 12 kiloa ja oli iältään parikymppinen. Kanadasta on saatu peräti 46,3-kiloinen jättiläinen. Nieriää pyydetään verkoilla, ja urheilukalastajat tavoittelevat sitä vetouistellen. 

Näin lautaselle: Nieriää kannattaa kokeilla kansanedustaja Leena Harkimon (kok) sitruunaisen reseptin mukaan yhdessä kantarellien kanssa:
Valmista ensin graavattu sitruunasurvos. Kolmesta sitruunankuoresta poistetaan valkoinen kerrososa, ja itse kuori käytetään kiehuvassa vedessä noin 20 sekunnin ajan. Kun vesi on jäähtynyt, siihen sekoitetaan pilkotut hedelmälihat. Joukkoon 4 rkl sokeria ja 3 rkl suolaa. Seos saa marinoitua yön yli jääkapissa, ja se soseutetaan tasaiseksi.

Itse kala paistetaan fileinä kylmäpuristetussa neitsytkookosöljyssä, suolataan ja pippuroidaan kevyesti. Sitruunasurvos sipaistaan fileiden päälle. Tarjotaan raakamarinoitujen kantarellien kanssa - tämä kokonaisuus koostuu puolesta kilosta itse sieniä ja 2 sitruunan mehusta. Lisäksi mukaan ½ desiä oliiviöljyä, ½ salottisipulia (varsiosa), 3 rkl silputtua lehtipersiljaa, suolaa ja mustapippuria.




Kirjoittaja on suomalaisen kalastusmatkailun edistämisseuran (SKES) puheenjohtaja.

JUKKA HALONEN

 lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi,reseptivihko.net,lapinkalatalouskeskus.net