Turska - Gadus morhua

Turska (Gadus morhua) on Pohjois-Atlantin kalastuksessa perinteisesti tärkeimpiä saaliskaloja niin Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassakin. Turska elää myös Itämeressä, mutta sen esiintyminen Suomen rannikolla on ajoittaista.

Turska ja kerma ne yhteen sopii.

Mikä: Turska on ollut yli tuhat vuotta merkittävä ravinnontuoja Pohjolassa. Sitä on kuivattu kapakalaksi, ja se on monikäyttöinen ruokakala tuoreena ja pakastettuna.
Turskakalojen heimoon kuuluu kaikkiaan 55 lajia, mutta Suomen vesiä niistä asuttaa vain kaksi. Toinen on Atlantin valtias turska, toinen heimon ainoa sisävesikala made. Turska on sillin jälkeen Euroopan merkittävin talouskala.

Ville Vallgrenin veistämä Havis Amanda on yksi Helsingin tunnetuimpia patsaita lähellä Kauppatorin rantaa. Mantan patsaan juuressa on kaloja, jotka suihkuttavat vettä kidastaan. Tarkemmin katsoen ne ovat turskia.

Näin tunnistat: Turskasta ei voi erehtyä. Se on isopäinen, viiksisäikeinen ja monieväinen kala. Eviä riittää selkäpuolelle kolme ja vatsan peräpuolelle kaksi. Pyrstö on loveton. Suusta löytyy runsaasti pieniä teräviä hampaita. Turskan yleisväritys vaihtelee olinpaikan mukaan - matalissa rannikkovesissä elävät kalat ovat vihertävän ruskehtavia, kun taas ulapan syvännealueiden pimeissä vesissä oleilevat yksilöt ovat harmahtavia. Selkäpuolella on tiheää pilkutusta.
Turska on lohen jälkeen nopeakasvuisin kalamme. Se on liikkuvainen ja kaikkiruokainen, mutta erityisesti iso suu hamuaa silakkaa ja kilohailia, pohjalla kilkkejä, valkokatkoja ja hankoisjalkaäyriäisiä. Turska elää pohjan tuntumassa olevissa vesikerroksissa.
Itämeren pohjoispuolella turska kasvaa vuodessa kymmenen senttiä. Kun turskan ravinto on varsin vähärasvaista, vararavinto kertyy isoon maksaan. Siitä valmistetaan kaikille tuttua kalanmaksaöljyä.

Täällä esiintyy: Turska asuttaa Atlantin pohjoispuolta, Jäämerta, Vienanmerta, Barentsinmerta ja Itämerta. Turska on hyvin syin Norjan kansalliskala. Itämeren turska on oma alalajinsa.
Turska elää periaatteessa koko Itämeren alueella, mutta meillä sen kannan vahvuus perustuu meren suolapitoisuuteen. Suomen vesien turskat lisääntyvät maalis-kesäkuussa Itämeren etelä- ja keskiosissa. Kutupaikoilla merisyvyyttä on 40-130 metriä. Mäti vaatii yli 11 promillen suolapitoisuuden kelluakseen. Suurin Suomesta saatu turska saatiin Luvian edustalta 1996, ja se painoi 38 kiloa.
Turskaa pyydetään verkoilla, ja urheilukalastajat tavoittelevat sitä isoilla ja raskailla pilkeillä juksaamalla. Ammattikalastajat keräävät turskasaaliinsa trooleihin ja rysiin. Valittavasti turska on monien muiden kalalajien lailla joutunut ylitehokkaan pyynnin kohteeksi. Kun turskakannoissa esiintyy vielä vuosittaisia vaihteluja, ylipyynti uhkaa koko turskakantaa.

Näin lautaselle: Turskaa on opeteltu valmistamaan hyvin monin tavoin. Tässä SKES:n varapuheenjohtajan Ilpo Eerolan kermainen turska:

Kuivaa 600 grammaa turskafileitä ja mausta suolalla. Hienonna 3 rkl ruohosipulia ja saman verran persiljaa sekä 2 rkl tilliä tuoreista eineksistä. Laita paistinpannulle 2 desiä ranskankermaa ja sekoita maustevihannekset joukkoon. Mukaan maun mukaan suolaa ja ripaus rakuunaa. Lisää paloitellut turskafileet kastikkeeseen ja anna kiehua hiljaa kannen alla viidestä kymmeneen minuuttiin tai kunnes kala on kypsää. Perunat ja salaatti täydentävät aterian.

Kirjoittaja on Suomalaisen kalastusmatkailun edistämisseuran (SKES) puheenjohtaja.

JUKKA HALONEN

Juustolla kuorrutettu turskafilee basilikakastikkeessa

• valmistusaika: 20 min
• annoksia: 4

• 600 g turskafilettä
• 2 dl korppujauhoja
• 1 dl parmesaanijuustoa
• ½ tl suolaa
• ¼ tl pippuria
• 2 kpl porkkanaa
• 2 kpl valkosipulinkynttä
• 2 dl kalalientä
• 2 dl kermaa
• ½ rkl sitruunanmehu
• 1 tl maissisuurusta
• ½ pkt tuoretta basilikaa
• 3 rkl persiljaa
• 4 rkl öljyä
• 30 g voita

1. Sekoita korppujauhot ja parmesaaniraaste.
2. Mausta turskafileet suolalla ja pippurilla.
3. Kuorruta kalafileet.
4. Kuori ja viipaloi porkkanat sekä valkosipulinkynnet, ohuiksi viipaleiksi.
5. Kuumenna vähän öljyä pannulla, lisää porkkana ja valkosipuliviipaleet, hauduta kunnes vähän pehmenevät.
6. Keitä kalaliemi, kerma ja sitruunanmehu kasaan niin että nestettä jää noin 3 dl.
7. Suurusta kastike tilkkaan vettä ja maizenaa.
8. Lisää silputtu basilika ja juustoraaste.
9. Mausta suolalla ja pippurilla.
10. Kuumenna pannussa voi-öljyseosta ja paista kuorrutetut turskafileet kullanruskeiksi molemmin puolin.
11. Koristele persiljalla.
12. Tarjoa porkkanoiden ja basilikakastikkeen ja keitettyjen perunoiden kanssa.

 lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi,reseptivihko.net

Karppi - Cyprinus carpio

Karppi (Cyprinus carpio) on suurikokoinen makean veden särkikala. Suomessa karppi menestyy vain istutettuna, sillä Suomen ilmasto on liian viileä sen lisääntymiseen luonnossa. Maailmanlaajuisesti karppi on kalanviljelyssä yksi kolmesta runsaimmin tuotetusta kalasta ruohokarpin ja hopeakarpin ohella, sen vuosituotanto 2012 oli lähes neljä miljoona tonnia.

Karppi on sananmukaisesti veden viljaa. Se on tehokas leivän jatke ympäri maailman.

(HANNU KIVIMÄKI / AL)

• Heimo: Särkikalat – Cyprinidae
• Samannäköisiä lajeja: hopearuutana, ruutana, suutari
• Koko: 35–60 cm, 1–3 kg, suurimmillaan noin 20 kg (suurin Suomessa saatu karppi painoi 21,44 kg).

Mikä:
Kiinalaiset ymmärsivät karpin arvon ruokakalana yli 2 000 vuotta sitten. Se havaittiin nopeasti lisääntyväksi ja kasvavaksi lajiksi. Lajin alkuperäiset syntysijat on arvioitu jonnekin Vähä-Aasian ja Kaspianmeren välimaastoon. Japanin samurait valitsivat karpin tunnuseläimekseen rohkeuden, voiman ja lujuuden vertauskuvana.
Euroopan karppi saavutti viimeisen jääkauden jälkeen Tonavalla, josta sitä tuotiin viljeltäväksi keskiajalla luostareihin. Karppi on levittäytynyt siirtoistutuksin aina Afrikkaan, Etelä-Amerikkaan ja Australiaan asti.

Näin tunnistat:
Pientä karppia voi erehtyä luulemaan ruutanaksi tai hopearuutanaksi. Erot löytyvät kuitenkin nopeasti. Karpilla on suupielissään kaksi paria viiksisäikeitä, jotka sukulaislajeilta puuttuvat. Karpin selkäevä on teräväreunainen, ruutanoilla pyöreäkulmainen.
Karppikantamme on peräisin Ruotsista ja osin myös Venäjältä. Viljellyistä karpeista osalla on vajavainen suomupeite. Jokseenkin suomutonta yksilöä sanotaan nahkakarpiksi, täyden suomupeitteen omistavaa suomukarpiksi ja tältä väliltä olevaa peilikarpiksi. Kotimaiset karppiemomme saavat jälkeläisiä, joissa on kaikkia näitä suomutyyppejä - eli on olemassa vain yksi ja sama karppi.

Täällä esiintyy:
Suomen vesiltä saadut kalat ovat peräisin istutuksista.
Karppia viljellään kalanviljelylaitoksissa lämpimissä oloissa parivuotiaaksi asti, jolloin se on noin parinsadan gramman painoinen. Nämä istutetut poikaset kasvavat luonnonvesissä kolmessa vuodessa parikiloisiksi ja sukukypsiksi.
Suomessa karppi elää sisävesissä ja merenlahdissa, korkeimmillaan Kajaanin seudulla asti. Parhaiten se viihtyy rehevissä ja matalissa vesissä,. Karpille maistuvat surviaissääsken toukat, madot, simpukat, kotilot ja kasvit.
Ennätyskarppimme on painanut 21,44 kiloa, ja se tuulastettiin Lohjan Hormajärvestä. Eteläisissä vesissä kala saattaa kasvaa jopa yli 30-kiloiseksi ja 50-vuotiaaksi.
Karppi on intomielisten onkijoiden saaliskala. Karppia pyydetään myös isosilmäisillä, vahvalankaisilla verkoilla.

Näin lautaselle:
Rasvaisena kalana karppi on herkullista lämminsavustettuna, mutta parempi kylmäsavustettuna. Koska kiinalaiset oppivat karpin syvimmän olemuksen ensimmäisenä, tässä resepti Sichuanista:
reilu kilon karppi. Leikkaa kylkiin poikittaisviillot selkäruotoon asti. Hiero kylkiin rkl soijaa ja kuivaa sherryä. Marinoi jääkaapissa varttitunti. Kiehauta wokissa runsaasti öljyä kiehuvaksi. Upota kala öljyyn molemmin puolin neljäksi minuutiksi, että se tulee kullanruskeaksi. Kaada öljy pois, jätä jäljelle vain ruokalusikallinen. Laita kala takaisin pannulle ja lisää seuraavan ohjeen mukainen kastike: kaksi murskattua valkosipulinkynttä, 3 viipaloitua kevätsipulia, rkl hienonnettua inkivääriä, 2 rkl chilikastiketta, 1 rkl tomaattipyreetä, 2 rkl sokeria, 1 rkl valkoviinietikkaa ja reilu desi vettä tai lihalientä. Kiehauta ja anna kalan muhia kastikkeessa viitisen minuuttia, kerran kääntäen. Suurusta maissijauhossa (1 rkl). Ripottele päälle ½ tl seesamiöljyä ja tarjoile heti. Kalan päälle lisukkeeksi persiljaa tai korianteria.

Kirjoittaja on Suomalaisen kalastusmatkailun edistämisseuran (SKES) puheenjohtaja.

JUKKA HALONEN

 

 

 lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi

Säyne, säynävä, säynäs, säynäjä - Leuciscus idus

Säyne, myös säynävä, säynäs, säynäjä (Leuciscus idus), on suhteellisen suuri särkikaloihin kuuluva kala. Se muistuttaa särkeä, mutta on tätä isompi, pienempisuomuinen ja keltasilmäinen.

Säyne on hyvää savustettuna ja graavattuna.

  (JUKKA HALONEN)

• Heimo: Särkikalat – Cyprinidae
• Samannäköisiä lajeja: seipi, sorva, särki, toutain, turpa, vimpa
• Koko: 25–50 cm, 0,5–1,5 kg, harvoin yli 2 kg, kookkaimmillaan
  5 kg.

Mökkijärvestä voi tarttua haaviin monenlaisia kaloja. Tässä sarjassa esitellään Suomen tuttuja ja tuntemattomia kaloja ja kerrotaan, kuinka ne kannattaa valmistaa lautaselle.

Mikä: Säyne tarjoaa suuren riemun monelle pienelle kalamiehelle. Isoksi kasvava säyne antaa siiman päässä oivan vastuksen. Saalis kelpaa myös ruokapöytään.
Säyneestä käytetään myös murrenimiä säynävä, säynäs ja säynäjä.

Näin tunnistat: Säyne on yksi lukuisista särkikaloistamme. Samannäköisiä lajeja säyneen rinnalla ovat turpa, seipi ja särki. Tarkempi tutkiskelu tuottaa kyllä oikean tuloksen lajimäärityksessä. Säyneen silmät ovat pienet ja vaaleankeltaiset, vatsapuolen evät punertavat. Suomut ovat pienet ja tiheät, niitä löytyy kylkiviivan kohdalta 53-61, kun särjellä ja turvalla ne jäävät selvästi vähäisemmäksi.
Säyne kasvaa lahnan ja toutaimen jälkeen särkikaloistamme suurimmaksi. Tämän vuosituhannen suurin säyne verkotettiin Uudenkaupungin Pohjanlahdesta, ja se väänsi vaakaa lukuihin 3,89 kiloa. Säyne on pitkäikäinen, sillä se voi elää yli 20-vuotiaaksi.

Näin lautaselle: Säyne on hyvää savustettuna ja graavattuna. Edesmennyt legendaarinen urheilukalastaja ja kalaruoan taitaja Matti J. Särömaa teki säynettä näin:

Täytetty säyne uunissa

- Suomusta ja puhdista parikiloinen säyne ja pyyhi kuivaksi.
- Kuullota pannulla 500 g viipaloituja herkkusieniä yhdessä pienen silputun sipulin kera.
- Pane toiselle pannulle kourallinen suolaheiniä ja hauduta hetki voissa.
- Sekoita herkkusienet ja suolaheinä.
- Kaada 4 dl valkoviiniä joukkoon ja keitä.
- Mausta yhdellä murskatulla anjovisfileen suikaleella, valkosipulin kynnellä, suolalla ja pippurilla. Sekoita joukkoon korppujauhoja ja kokonainen kananmuna.
- Suolaa ja pippuroi säyneen pinta ja pane täyte kalan vatsaan.
- Laita voidellulle uunipellille hieman voita ja öljyä.
- Paista uunissa kypsäksi, valele kalaa usein.
- Kastikkeeksi laitetaan hieman viinietikkaa uunipannun voisulaan ja vielä silputtu salottisipuli joukkoon.
- Kaada kastike kalan päälle tarjolle tuotaessa.

Täällä esiintyy: Säynettä löytyy koko maasta pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Kala viihtyy yhtä lailla sisävesissä kuin merenrannikolla. Parhaiten säyne viihtyy kirkkaissa ja kesällä lämpimiksi tulevissa vesissä. Kutu tapahtuu jäiden lähtemisen jälkeen pienvesissä, joissa tai järvikarikoilla ja matalissa lahdenpoukamissa. Ravinnokseen säyne hakee hyönteisen toukkia, pienikokoisia äyriäisiä, simpukoita ja kotiloita. Isolle säyneelle maittavat jo pikkukalatkin.
Säynettä pyydetään paitsi tavallisella ongella myös uistimilla ja perhoilla. Se ui verkkoihin, katiskoihin ja rysiin.


Kirjoittaja on Suomalaisen kalastusmatkailun edistämisseuran (SKES) puheenjohtaja.

JUKKA HALONEN

 

 

 lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi

Kampela - Platichthys flesus

 Kampela (Platichthys flesus) on litteä kala, jonka vatsa on useimmiten vasemmalla kyljellä ja selkä (silmät) oikealla kyljellä. Kampela elää meri- ja murtovedessä yleensä mutaisella merenpohjalla enintään noin 50 metrin syvyydessä. Suomessa sitä tavataan eniten Porin ja Porvoon välisellä merialueella, mutta myös Utsjoen Pulmankijärvessä. Itämeressä elää myös kolme muuta kampelalajia: hieta-, puna- ja piikkikampela.

Kampela on parhaimmillaan loppukesästä ja alkusyksystä, kun se on syönyt itsensä pulskaksi.

Mökkijärvestä voi tarttua haaviin monenlaisia kaloja. Tässä sarjassa esitellään Suomen tuttuja ja tuntemattomia kaloja ja kerrotaan, kuinka ne kannattaa valmistaa lautaselle.

Mikä: Lituskainen kampela on yleinen merenrannikkojen pohja-asukas, joka on ruokakalana parhaimmillaan juuri loppukesästä. Kampelaa kutsutaankin myös maariankalaksi.
Oikeastaan kotoinen kampelamme on pieni kala, ainakin jos sitä vertaa sukulaiseensa ruijanpallakseen (Hippoglossus hippoglossus). Kun kampela hätyyttelee parhaimmillaan meillä kilon rajaa, niin Atlantin serkku kasvaa jopa kolmimetriseksi ja yli 300-kiloiseksi.
Suomen vesillä tavataan neljää eri lajia, joista tavallinen kampela on yleisin. Muut ovat piikkikampela sekä satunnaislajit punakampela ja hietakampela.

Näin tunnistat: Eipä sellaista ihmettä tapahdu, että kampelan sekoittaisi jonkun toisen lahkon kaloihin. Sen lituskainen ja epäsymmetrinen muoto poikkeaa selvästi muista eväkkäistämme, ja silmät sijaitsevat samalla kyljellä. Kaikki kampelalajimme kuuluvat oikeasilmäkampeloiden heimoon, eli silmät ovat oikealla kyljellä. Tosin tuntomerkki ei ole täysin pätevä, sillä neljännes kampeloista on vasensilmäisiä.
Kampelan selkäpuoli on ruskea ja alaspäin oleva kylki valkoinen, joskin siihen muodostuu enemmän tai vähemmän tummaa pigmenttiä. Osalla kampeloista on yläpuolisella kyljellä myös punaisia täpliä.

Näin lautaselle: Kampela on ruokakalana parhaimmillaan loppukesästä ja alkusyksystä, jolloin se on syönyt itsensä pulskaksi kudun jäljiltä. Sitä valmistetaan mm. savustamalla ja paistamalla. Helsingin kaupungin kalastuspäällikkö Matti Mielonen neuvoo, miten kampela onnistuu helposti ja makoisasti uunissa:

Uunikampela

- Nylje neljä noin 400 gramman kampelaa, hiero niihin yhteensä pari teelusikallista suolaa.
- Voitele uunipannu öljyllä tai voilla ja asettele kalat pannulle.
- Viipaloi puolikas sitruunaa mukaan ja vielä tuoreita tillinoksia ja persiljaa makua antamaan.
- Peitä pannu foliolla ja kypsennä puolen tunnin ajan ateria valmiiksi parinsadan asteen lämmössä uunin alimmalla tasolla.
- Saosta pannulle kertynyt liemi vehnäjauholla kastikkeeksi ja mausta se hienoksi hakatulla keitetyllä kananmunalla.

Täällä esiintyy: Kampela asuttaa koko merenrannikkoa, joskin vähenee Porin pohjoispuolella ja Porvoon itäpuolella. Jäämeren kampelat nousevat myös Tenojokeen ja aina Pulmankijärveen asti, mutta lisääntyminen ei makeassa vedessä onnistu.

Jo muotokin kertoo, että kampelat viihtyvät pohjassa. Ne kätkeytyvät erottumattomasti pohjahiekan tai -liejun sekaan. Kameleonttimaisesti ne pystyvät muuttamaan värityksensä tummuusastetta alustan mukaan.
Vuosituhannen suurin kampela verkotettiin Kemiöstä Saaristomereltä, ja se painoi 1,06 kiloa. Kampela ui isosilmäisiin verkkoihin, mutta tarttuu myös kalanpalalla syötitettyyn onkeen ja pilkkiin.


Kirjoittaja on Suomalaisen kalastusmatkailun edistämisseuran (SKES) puheenjohtaja.

JUKKA HALONEN

 

lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi

Mustatäplätokko - Neogobius melanostomus

Mustatäplätokko, aiemmin mustakitatokko (Neogobius melanostomus) on Mustanmeren ja Kaspianmeren alueelta peräisin oleva kalalaji, joka on ihmisen toimien mukana levittäytynyt vieraslajina Euroopan ja Pohjois-Amerikan sisävesiin sekä Itämereen. Puolan rannikolle mustatäplätokko ilmestyi 1990, ja vuodesta 2005 sitä on tavattu myös Suomen rannikkovesissä. Mustatäplätokko on pohjakala, joka kasvaa 15–25 cm:n pituiseksi. Kotiseudullaan se on arvostettu ruokakala.

Mustatäplätokkoa on harvempi ehtinyt kokeilla, sillä laji on tullut Suomeen vasta joitakin vuosia sitten. Mustatäplätokon makua verrataan usein ahveneen.

(JUKKA HALONEN)

Mökkijärvestä voi tarttua haaviin monenlaisia kaloja. Tässä sarjassa esitellään Suomen tuttuja ja tuntemattomia kaloja ja kerrotaan, kuinka ne kannattaa valmistaa lautaselle.

Mikä: Mustatäplätokko (Neogobius melanostomus) on tuorein tulokaslaji Suomen kalavesissä. "If you can't beat them, eat them!" Mustatäplätokko on levinnyt Pohjois-Amerikan suuriin järviin, jossa sitä pidetään todellisena riesana. Kalamiehet ovat kuitenkin keksineet edellä mainitun iskulauseen; jos et voi voittaa niitä, syö ne.
Mustatäplätokko on levinnyt nopeaa vauhtia myös Itämeressä.

Näin tunnistat: Saman heimon kaloja meillä on omastakin takaa. Näitä ovat mustatokko, liejutokko, hietatokko ja seitsenruototokko.
Tokoilla on kaksi selkäevää, joista etumaisen ruodot ovat piikkiset.
Mustatäplätokon erottaa sukulaisistaan. Se kasvaa niitä selvästi suuremmaksi, luultavimmin häätää ne omilta reviireiltään kokonaan pois. Selkein tunnusmerkki on etummaisen selkäevän musta täplä. Kita on myös huomattavan suuri. Posket ovat paksut.
Muiden tokkojemme tavoin mustatäplätokon värit vaihtelevat niin valaistuksen, ympäristön, kuin sukupuolenkin mukaan. Sukukypsät koiraat saavat kutuajaksi lähes kokomustan asun, joka voi häivyttää näkyvistä kylkien ruskeankirjavan ruutukuvioinnin.

Näin lautaselle: Harva on ehtinyt kokeilla mustatäplätokkoa ruokakalana. Amerikkalaiset sanovat sen maistuvan lähinnä ahvenelta. Samaa sanoo myös vuoden 2011 Kalamaratonin mestarijoukkueen 

Olli Varhimo. Hän kertoo mustatäplätokon olevan hyvä myös savustettuna ja keitettynä.

Ollin mustatäplätokkopuikot

- Nylje vähintään kymmenen 15-senttistä mustatäplätokkoa ja irrota fileet niin, että vatsan kohdalla kylkiviivan alapuolinen osa jää käyttämättä. Vatsapuolen liha on hyvin ohut, ja sen poistamalla fileet jäävät ruodottomiksi.
- Laita fileet pakastepussiin, laita 2-3 rkl soijakastiketta huolellisesti sekaan ja laita vähintään puoleksi tunniksi jääkaappiin marinoitumaan.
- Murskaa viisi hapankorppua hienoksi jauhoksi (tai vaihtoehtoisesti desi korppujauhoa) ja pyörittele marinoituneet tokkofileet jauhoissa siten, että pinta on tasaisesti jauhon peitossa.
- Paista kuumalla pannulla rasvassa molemmilta puolilta, kunnes pinta saa kauniin värin. Nauti lohkotun sitruunan kanssa.

Täällä esiintyy: Mustatäplätokko on alun perin Mustanmeren ja Kaspianmeren asukki, mutta se on levittäytynyt ihmisen avulla ahnaasti ympäri maailmaa. Kotoiset kokemukset lajin selviytymisestä, käyttäytymisestä ja leviämisestä ovat siis vielä alkuvaiheessa, koska laji ilmaantui tiettävästi vasta 2009 suurempina parvina Helsinkiin. Nyt on kuitenkin selvää, että mustatäplätokot onnistuivat lisääntymään myös meidän vähäsuolaisilla merialueillamme.

Meillä mustatäplätokot näyttävät viihtyvän matalassa, kivikko- ja hiekkarannoilla. Yleensä mustatäplätokko on paikallinen pohjakala. Se sietää alhaisia happipitoisuuksia ja myös öljynsekaista vettä.
Mustatäplätokko tarttuu ahnaasti onkeen. Sen ennätyskoko kasvaa Suomessa koko ajan.


Kirjoittaja on Suomalaisen kalastusmatkailun edistämisseuran (SKES) puheenjohtaja.

JUKKA HALONEN

 

lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi

Turpa - Leuciscus cephalus

Turpa (Leuciscus cephalus) on eurooppalainen sisävesien särkikala. Suomessa se esiintyy vain etelä- ja lounaisrannikon murtovesissä sekä niihin laskevissa joissa.

 

 

Moni on Etelä-Suomessa nähnyt komean kalan polskahtavan pinnassa ja todennut salamannopean hopeisen välähdyksen. Oliko se lohi? Luultavasti kuitenkin särkikala - turpa.

• Heimo: Särkikalat – Cyprinidae
• Samannäköisiä lajeja: seipi, sorva, särki, säyne, toutain, vimpa
• Koko: 20–40 cm, 250–500 g, kookkaimmillaan 50–60 cm, 2–3 kg.

Ranskalaiset eivät käytä turvasta liian mairittelevaa ilmaisua. "Un villain" on ikivanha nimitys ja se tarkoittaa konnaa. Lempinimi ei tee kunniaa turvalle, eikä ole tiedossa, mitä varastettavaa sillä olisi. Eikä nimi tee oikeutta senkään puolesta, että turpa on hyvin suosittu pyyntikala erityisesti Keski-Euroopassa ja Britteinsaarilla.

Näin tunnistat

Ei ole vaikea keksiä, mistä turpa on saanut nimensä. Sen tyypillisin piirre on leveä tasainen otsa. Suu on suuri. Särkikalojen tapaan kyljet ovat hopeiset. Turvan suomut ovat suhteellisen suuret.
Lähinnä turvan voi sekoittaa säyneeseen, mutta edellisten tuntomerkkien lisäksi yksi asia varmistaa lajin: sen oranssinhohtoinen peräevä on pyöreäpäinen, kupera, kun taas säyneellä siinä on lovi. Myös muiden turpaa muistuttavien lajien, kuten särjen, sorvan ja seipin, peräevät ovat muodoltaan koveria.
Tanakkamuotoinen turpa kasvaa komeisiin mittoihin. Ennätyskalamme painoi 3,3 kiloa ja saatiin virvelillä Kymijoesta. Vaikka turpa ei ole nopeakasvuinen, se on pitkäikäinen. Elinvuosia voi kertyä yli 20.

Täällä esiintyy

Turpa elää meillä pohjoisilla äärirajoillaan. Lämpimiä, savisameita vesiä suosivana virtakalana se on valloittanut eteläisen Suomen rannikkojoet ja niiden suualueet meren puolella. Pohjoisin esiintymisalue löytyy Kokemäenjoelta. Parhaiten turvan löytää vuolaista virroista, koskien alta ja niskoilta, joiden rantatörmien alla ne vaanivat saalistaan.
Suuhun kelpaa mikä vain vastaan tuleva eväs: vesikasvit, vesihyönteiset ja niiden toukat, madot, simpukat, kotilot, kalanpoikaset, sammakot, ravut, jopa myyrät ja hiiret. Kun turpa iskee saaliiseen, se tekee komean pyörähdyksen pinnassa.

Kutu osuu touko-kesäkuuhun virtapaikkojen sora- ja kasvipohjilla. Voimakasrakenteisena virtakalana turpa vinguttaa siimaa komeasti. Sitä voi pyytää koko sulan veden ajan. Ongessa paras syötti on maissi, mutta kyllä sitä pyydetään lisäksi ainakin madolla, juustolla, taikinalla, leivällä, pullalla ja katkaravullakin. Myös törön kaltaiset pikkukalat toimivat syöttinä. Turpaa tavoittelevat myös virvelin ja vavan kanssa kulkevat kalastajat.

Näin lautaselle

Englantilainen Izaak Walton puolusti vuonna 1653 yhdessä maailman ensimmäisistä urheilukalastuskirjoista tämän kalan makua ja antoi siitä oman reseptinsä:

Ensin kala suomustetaan, sitten pestään ja otetaan ulos sisälmykset, mitä varten tehdään mahdollisimman pieni reikä lähelle kiduksia, ja ennen kaikkea kalan kurkusta poistetaan ruoho, jota siellä tavallisesti on (etelämpänä vesikasvit muodostavat tärkeän osan turvan ravinnosta). Muuten turpaan tulee paha sivumaku. Puhdistamisen jälkeen sen mahaonteloon pannaan mausteyrttejä, sitten se sidotaan kahdella tai kolmella lastalla paistinvartaaseen ja paistettaessa kalaa valellaan tiheään etikalla tai mieluummin liemellä, joka sisältää hapanta hedelmämehua, voita ja runsaasti suolaa.

irjoittaja on Suomalaisen kalastusmatkailun edistämisseuran (SKES) puheenjohtaja.
JUKKA HALONEN

 lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi

Harjus - Thymallus thymallus

Harjus eli harri (Thymallus thymallus) on pitkulainen lohikala jolla on erityisen korkea, purjemainen selkäevä. Harjus kasvaa 30–60 cm:n pituiseksi ja painaa yleensä alle 1 kg. Harjus esiintyy viileissä, runsashappisissa, sorahiekkapohjaisissa joissa ja puroissa Keski- ja Pohjois-Euroopassa. Suomessa Itä- ja Pohjois-Suomessa, myös jokisuissa Perämerellä ja paikoin Selkämerellä. Harjus muistuttaa ulkonäöltään siikaa ja muikkua.
Harjuksen ravinto koostuu lähinnä pohjasta löytyvistä hyönteisten toukista, nilviäisistä, äyriäisistä, nivelmadoista ja jopa kalan mädistä (etenkin taimenen),mutta harjus syö myös lentäviä ja pinnalla räpiköiviä hyönteisiä, minkä takia sitä pyydetään mielellään perholla ja uistimella. Harjuksen ruokavalioon kuuluvat myös pienet kalat, kuten esimerkiksi mutu ja simppu.
Harjus kutee huhti-toukokuussa. Silloin sukukypsät yksilöt vaeltavat talvehtimisalueiltaan kudulle jokien matalille sorapohjaisille virtaaville paikoille.

Tuntomerkit: Suuri, korkea selkäevä erottaa solakan harjuksen muista rasvaevällisistä lohikaloistamme. Harjuksen liha on väriltään vaalea ja sitä peittävä suomukuvio pigmentteineen saattaa antaa kuvan pitkittäisraidoituksesta.

Esiintyminen ja alkuperä: Harjus on sukunsa ainoa edustaja Euroopassa, lukuun ottamatta aivan itäisintä osaa, missä esiintyy myös pohjanharjusta (T. arcticus). Harjuksen levinneisyysalue käsittää Pohjois-Euroopan;Englannista ja Ranskasta itään Uralvuoristoon asti Venäjällä ja etelässä Pohjois-Italiaan, Jugoslaviaan ja Ukrainaan sekä pohjoisessa aina Jäämerelle asti. Meillä harjusta on runsaimmin Pohjois-Suomessa, mutta sitä on myös Itä-Suomen suurissa järvissä ja virtapaikoissa (Suur-Saimaa, Pielinen, Höytiäinen ja Lieksanjoki) sekä meressä. Harjusta tavataan meressä vain 5,5‰ suolapitoisuuteen asti. Rannikkoalueella harjusta esiintyy hajanaisesti Porin pohjoispuolella;Selkämeren, Merenkurkun ja Perämeren alkuperäiskannat ovat kuitenkin heikkoja. Pohjois-Suomen useimmat kannat ovat alkuperäisiä, paitsi esim. Kemijoessa, minne on istutettu vieraiden vesistöjen kantoja. Vuoksen vesistön tiettyjä alueita lukuun ottamatta Etelä- ja Keski-Suomen nykyiset harjuskannat ovat istutuksista peräisin.

Lisääntyminen: Harjukset kutevat monista muista lohikaloista poiketen keväällä, meillä (huhti)-touko-kesäkuussa. Kutupaikka voi olla järvessä, joessa tai meressä. Harjukset tulevat sukukypsiksi noin 30 cm pituisina ja 3-6-vuoden ikäisinä. Mätimunia on 2 000 – 20 000 väliltä ja niiden halkaisija on 2,5-3,5 mm. Kutu tapahtuu hiekka-, sora- tai kivipohjille parinkymmenen sentin syvyydestä aina neljään metriin asti. Poikaset kuoriutuvat 3-4 viikon kuluttua noin 10 mm pituisina.

Ravinto, kasvu ja vaellukset: Harjuksenpoikaset syövät aluksi eläinplanktonia. Ne kasvavat nopeasti saavuttaen ensimmäisenä kesänä noin 10 cm koon. Nuoret ja aikuiset harjukset syövät mm. pohjaeläimiä, pinnalla olevia hyönteisiä ja kaloja. Harjukset ovat paikallisia, usein harvahkoissa parvissa eläviä, mutta levittäytyvät kuitenkin tehokkaasti jo ensimmäisen kesän jälkeen. Nopeampikasvuisimmat harjukset saavuttavat 4 vuodessa 40 cm pituuden. Hitaimmilta menee lähes 10 vuotta 40 cm pituuden saavuttamiseen. Vanhimmat harjukset ovat noin 15-vuotiaita. Suomen suurin harjus 2000-luvulla on painanut noin 2,3 kg.

Kalastus ja saaliit: Harjus on tärkeä saaliskala kotitarve- ja vapaa-ajankalastajille, joiden vuosittaisen harjussaaliin on arvioitu olevan 250 - 470 tonnia. Varsinkin Pohjois-Suomessa harjuksen osuus jokisaaliista on merkittävä, tosin rakennetuissa joissa saaliit ovat selvästi heikompia. Merialueella harjuksia on ennen saatu runsaastikin, mutta saaliit pienenivät esim. Merenkurkussa jo 1960-luvulla. Mm. Itä-Suomessa, Etelä-Saimaalla harjusta saadaan yhä saaliiksi muutamia tuhansia kiloja vuodessa. Harjusta kalastetaan eniten vapavälineillä.
Harjuksen kalastus on kiellettyä 1.4.-31.5., lukuun ottamatta sen pyyntiä vavalla tai uistelemalla. Harjuksen alamitaksi on asetuksessa säädetty kaikessa pyynnissä on 30 cm, paikallisesti alamitta voi olla korkeampikin.

Kantojen uhkatekijät, hoito ja uhanalaisuus: Veden suuri happipitoisuus on oleellista harjuksen alkionkehityksen onnistumisen kannalta, joten vesien rehevöityminen ja kutupohjien liettyminen ovat uhkatekijöitä. Harjuksen alkiot ovat herkkiä myös äärilämpötiloille. Jokivesien keväinen happamuus alumiini- ja rautapitoisissa vesissä on myös uhka, sillä poikasten kuolleisuus on normaalia suurempaa, jos veden pH-arvo laskee 6:een.
Harjuskannat murtovedessä ja rannikkojoissa ovat taantuneet. Syyksi on epäilty ennen kaikkea ihmistoimintaa, joskus kalastusta, mutta varsinkin jokien patoamista ja säännöstelyä ja vedenlaatua heikentäviä maankäyttötapoja. Kovin tarkasti ei ole voitu osoittaa mitkä nimenomaiset tekijät ovat eniten vaikuttaneet kantojen taantumiseen. Kalanviljelyn on arveltu yksipuolistavan harjuskantojamme. Toisaalta istutukset ovat myös laajentaneet harjuksen aiempaa levinneisyyttä, esim. Kymi- ja Vantaanjokeen on istutuksilla saatu aikaan lisääntyvä harjuskanta. Valtion viljelylaitoksissa on nykyään säilytys-/emokalaviljelyssä 11 harjuskantaa, lisäksi yksityisillä on muutama kanta. Vuosittain istutetaan vajaat 2 miljoonaa kesänvanhaa harjusta.
Suomen lajien uhanalaisuus 2010-luokittelussa merialueen harjukset ovat äärimmäisen uhanalaisia. Pohjanlahdella sijaitsevat tiettävästi maailman ainoat meressä kutevan harjuksen lisääntymisalueet. Etelä-Suomen sisävesien harjuskannat ovat silmälläpidettäviä. Pohjois-Suomessa harjus on elinvoimainen.

Muuta: Harjus tuoksuu miedosti timjamille, mistä latinan thymallus nimi kertoo. Harjusta on jo muinoin pidetty kulinaarisena herkkuna, ja saamelaiset ovat käyttäneet sitä myös rohtona. Lihaksessa on rasvaa 4-8 g/100g kalanlihaa ja Omega-3 rasvahappoja 1,6 mg /100g.

Nuotioharri

 

Pyydetään yksi tai useampi harjus. Vuollaan koivusta paistokeppi joka teroitetaan toisesta päästä suorakaiteen muotoiseksi noin 3mm x 8mm .n kokoiseksi ja kalan pituiseksi. Työnnetään pyrstöstä päin pitkin selkärankaa  tikku suomustamattoman kalan sisään lähes päähän saakka. Suolataan kala päältä ja sisältä. Paistetaan kypsäksi reilulla tulella niin, että suomut hiiltyvät. Nyt suomut irtoavat syödessä kokonaisena levynä ja kala on mehukasta. Ripotellaan suolaa maun mukaan.

 

Folioharri

 

Kuten edellä mutta pyynnin jälkeen suomustetaan kalat. otetaan foliota ja taitellaan se useaan kerrokseen. Kalat foliolle, suolaa ja voita päälle. Paketti kiinni ja hiillokselle. Epämääräisen ajan päästä voi tarkistaa ovatko kalat kypsiä. Pakettiin voi lisätä erilaisia mausteita, mitä on mukana.

 

lähde: wikipedia,rktl.fi,raksi.net