Kiiski - Gymnocephalus cernuus

Kiiski (Gymnocephalus cernuus) on pieni, pohjalla viihtyvä kala. Kiiski syö pääasiassa surviaissääsken toukkia, mutta myös vesikirput, hankajalkaiset ja kalan mäti kelpaavat. Täysikasvuiset kiisket syövät myös kalanpoikasia. Täysikasvuinen kiiski on kooltaan 10 ja 300 gramman välillä. Kiisken hyviä tuntomerkkejä ovat yhteen kasvaneet selkäevät, tylppä kuono, suuret silmät ja evien pienet pisteet.
Kiisken piikeistä huolimatta petokalat saalistavat sitä. Kiiski soveltuu hyvin syöttikalaksi mateen pyynnissä.
Kiiski lukeutuu samaan ahvenkalojen heimoon kotoisten ahvenen ja kuhan kanssa. Kiisken etummaisessa, piikikkäässä selkäevässä ei ole selvästi erottuvaa mustaa täplää kuten ahvenella. Kiiski viihtyy pohjalla. Kiisken pää on litistynyt. Pään alapuolella on liman täyttämiä kuoppia. Silmät ovat suuret ja sijaitsevat pään selkäpuolella lähellä toisiaan. Kiisken selkäevät ovat kasvaneet yhteen, mutta erottuvat selvästi toisistaan. Ruumiin muoto kaikilla kalalajeilla on perusteiltaan sama, mutta elintavat poikkeavat runsaasti toisistaan. Väriltään kala on selän ja kylkien puolelta vihreä tai hieman ruskea, vatsa on vaaleanharmaa. Kiiski on parvikala ja kiiskiä löytyy melkein koko Suomesta.
Kiisket nousevat kudulle huhti- toukokuussa jäiden lähdön jälkeen. Kutualueet sijaitsevat suhteellisen matalassa.
Kiiskellä ei ole pienen kokonsa vuoksi merkitystä ruokakalana, vaikka sen makua on verrattu jopa kuhaan. Venäläisten mielestä kiiskiliemi on kalakeittojen aatelia. Muualla kiisken käyttö ruokakalana on vähäistä. Kiiskikeitto ei kuitenkaan ole täysin vieras ruoka suomalaisillekaan ja mädin makua pidetään hyvänä. Lientä voidaan käyttää kastikepohjana myös muissa kalaruoissa.
Kansansadussa kiiski on järven pieni kuningas, kenties kruunua muistuttavan selkäevänsä takia. Sanonta "vastarannan kiiski" tarkoittaa henkilöä, joka innokkaasti vastustaa toisten ihmisten ehdotuksia ja mielipiteitä.

Tuntomerkit: Kiiski on pieni, vihertävänruskea ja piikikäs ahventen heimoon kuuluva pohjakala. Se muistuttaa ulkonäöltään hieman kuhaa tai ahventa, mutta eroaa näistä värityksen ja yhteen kasvaneiden selkäevien perusteella. Kiisken piikikkään pään alaosassa on liman täyttämiä kuoppia, ja myös sen ihoa peittää voimakas limakerros.

Esiintyminen ja alkuperä: Kiisken levinneisyysalue käsittää suurimman osan Eurooppaa ja Aasian pohjoisosat. Kiiski puuttuu Pyreneitten ja Apenniinien niemimaalta sekä Skotlannista. Norjassa kiiskeä tavataan maan eteläosien sisävesissä. Suomessa kiiski elää runsaslukuisena hyvin monenlaisissa vesissä. Kiiskiä ei tavata kaikista turverantaisista ja mutapohjaisista lammista, joista hapekkaat kivikko- tai hiekkapohjat puuttuvat. Tästä johtuen kiiski ei runsaslukuisuudestaan huolimatta ole yhtä yleinen kuin ahven. Sen esiintymisen pohjoisraja kulkee Maanselän vedenjakajalla, eli kiiski puuttuu Jäämereen laskevista vesistöistä. Itämeressä kiisken elinalue ulottuu kauemmaksi rannikosta kuin muiden sisävesikalojen. Kiiski hyötyy lievästä rehevöitymisestä, mutta sen lisääntyminen heikkenee rehevöitymisen pahentuessa.

Lisääntyminen: Kiisken kutu alkaa pian jäiden lähdettyä ja sitä kestää pitkälle heinäkuuhun. Kiiski saavuttaa sukukypsyyden 1-3 vuoden iässä, jolloin sen pituus on 6-12 cm. Nopeakasvuiset koiraskalat voivat olla sukukypsiä jo vuodenkin ikäisenä.

Ravinto, kasvu ja vaellukset: Kiisken kasvussa on vaihtelua eri vesien välillä – kyse lienee tarjolla olevan ravinnon sekä kiisken ja muiden samaa ravintoa käyttävien kalojen määrästä. Helsingin edustalla kymmensenttinen kiiski on 2-vuotias, Tuusulanjärvessä 3-4-vuotias, mutta Keski-Suomen vähäravinteisissa vesissä 5-8-vuotias. Kiisken silmät ovat sopeutuneet aistimaan vähäistä valoa, ja kiiski on aktiivisimmillaan hämärässä tai pimeässä.
Kiiskelle kelpaavat ravinnoksi lähes kaikki pohjalta löytyvät eläinkunnan edustajat, myös mäti. Vaikka kiisken on todettu eräissä tutkimuksissa syövän talvisin runsaasti siian mätiä, ei ole varmuutta siitä, pystyykö kiiski heikentämään siika- tai muikkukantoja. Toisaalta esimerkiksi ahven, hauki, kuha ja made käyttävät runsaasti kiiskiä ravinnokseen.

Kalastus ja saaliit: Kiiski ei ole Suomessa varsinaisen kalastuksen kohteena, kuitenkin sen mäti ja kiiskikeitto maistuvat monille. Viime vuosisadan alussa kiisket olivat rahanarvoinen tuote Karjalan kannaksella, josta talvella pyydettyjä, eläviä kaloja vietiin Pietariin asti. Nykyisin runsaat kiiskivaramme saavat olla pääasiallisesti omissa oloissaan – pieni koko ja hankala käsiteltävyys rajoittavat kiisken käyttöä.

Kantojen uhkatekijät, hoito ja uhanalaisuus: Kiiskikannat eivät ole uhattuina, vaikka kovin voimakas rehevöityminen ei ole niille eduksi.

 kiiski ruokana: Ei ole pienen kokonsa, piikkisyytensä ja limaisuutensa vuoksi merkityksellinen ruokakalana. Kiiskiä voidaan kuitenkin kalastaa onkimalla pohjan tuntumasta tai pilkkimällä ja viitseliästä perkaajaa voi odottaa varsinainen makuelämys.
Kiisket ovat pieniä kaloja ja onkivälineet tulee valita sen mukaisesti. Koho-onkeen tulee siis valita pieni koukku ja kevyehkö koho, joilla kiiskiä ongitaan. Voi käyttää myös pohjaonkea, mutta kevyillä koho-ongintavälineillä tärppi on ehkä helpompi havaita. Kiiskellä on pieni suu, ja se nappaa syöttiin varovasti.

Kiisken mäti ja kiiskikeitto maistuvat monille, sillä sen vaalea liha on vähintään yhtä maukas kuin sukulaisensa ahvenen tai kuhan. Kiiskikeiton lientä voidaan käyttää kastikepohjana myös muissa kalaruoissa. Viime vuosisadan alussa kiisket olivat rahanarvoinen tuote Karjalan kannaksella, josta talvella pyydettyjä, eläviä kaloja vietiin puutynnyreissä Pietariin asti. Venäjällä kiiskikeitto oli suuri herkku, vaikka Suomessa kiiskeä ei arvostettu.

Mytologia: Kansansadussa kiiski mainitaan järven pieneksi kuninkaaksi, kenties kruunua muistuttavan selkäevänsä takia, mutta kiisken titteliin liittyy tarina, joka on muotoutunut ainakin kahteen versioon jotka selittävät kiisken kuningastittelin kuin limaisuudenkin.
Limaisuuden selittää kisa lohta vastaan:
Kerran kiiski ja lohi löi vetoa kosken alla, että joka ennen on yläpäässä koskea, on voittaja. Lohi lähti edellä, kiiski tarttui lohen häntään kiinni. Kun lohi pääsi koskenniskaan, pyörähti se katsomaan missä kiiski tulee ja huusi: ”Minä olen täällä!”, johon kiiski vastasi ”Mutta minä olen jo täällä!”, ja niin voitti kiiski vedon. Siitä ilossaan se joi itsensä juovuksiin, oksensi ja rypi siinä limassa. Siitä saakka kiiski on ollut niin limanen.

Järven kuninkuuden taas selittää kisa haukea vastaan:
Kiiski haastoi hauen kisaan järven kuninkuudesta ja siitä kalasta tulisi kuningas joka ennättäisi ensin järven toiselle rannalle asti. Hauki uida pyrähti edeltä, mutta kiiski tarttui sitä pyrstöön. Juuri ennen vastarantaa hauki pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen missä asti kiiski menisi, huutaen ”Minä olen täällä!”, jolloin se sattui viskaamaan kiiskeen taakseen järven vastarannalle asti ja siihen kiiski vastasi ”Mutta minä olen jo täällä!”. Kiiskestä niin tuli järven pieni kuningas.

Kiiski oli käsitetty hankalaksi kalaksi (sitä on piikikkyyden ja limaisuuden takia vaikea esim. irrottaa verkoista) jota ei mielellään käytetty ruokana ja sanonta "vastarannan kiiski" tarkoittaa henkilöä, joka hanakasti vastustaa melkein kaikkea.

 lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi,reseptivihko.net,lapinkalatalouskeskus.net

Kilohaili - Sprattus sprattus

Kilohaili (Sprattus sprattus) on hyvin paljon silakkaa ja hieman muikkua muistuttava sillien heimon kalalaji. Se on hieman silakkaa pienempi (12–15 cm) ja viihtyy suolaisemmissa ja lämpimämmissä vesissä kuin silakka. Kaikkein vähäsuolaisimmista Itämeren osista, kuten jokisuista ja Perämeren pohjukasta, kilohailiparvia ei tavata. Toisaalta levinneisyys ulottuu etelässä Välimereen ja Mustaanmereen asti.

Säilyke- ja maustekalana käytetty kilohaili sopii myös halsteriin.

Mikä: "Hailii happamii, Kymen mamman tappamii", Ainakin vanhempi väki muistaa tämän hitin, joka kertoo silakan pienemmästä serkusta, kilohailista.
Tavallinen ruoanlaittaja erottaa kilohailin silakasta lähinnä kalakaupan tiskillä - ja sielläkin ne saattavat olla sekaisin. Kilohaili on Kymen maakuntakala ja kuuluu sillikalojen heimoon. Silakan ja kilohailin lisäksi Suomen vesiltä on tavattu satunnaisesti pilkkusilliä, täpläsilliä ja sardellia.

Näin tunnistat: Sana kilohaili tarkoitti vanhassa suomessa pientä kalaa. Viroksi kilohaili on kilu ja venäjäksi ja puolaksi kilka. Ruotsinkieliset nimet vassbuk (terävävatsa) ja skarpsill (teräväsilli) antavat viitettä kalan tunnusmerkeistä.
Kilohailin erottaa parhaiten silakasta vetämällä sormella pitkin vatsaa. Kalan takasuomut muodostavat terävän vatsaharjanteen, joka silakalta puuttuu. Toinen suhteellisen helppo tunnumerkki on, että kilohaililla selkä ja vatsaevät ovat samalla tasolla, kun taas silakalla vatsaevä on selvästi selkäevän takana. Kilohaili jää myös serkkuaan pienemmäksi, tavallisesti alle 15-senttiseksi. Kilohaili kutee ulapalla pinnassa veden ollessa 6-12-astetta. Jotta mäti kelluisi, siihen vaaditaan yli kuuden promille suolapitoisuus. Näin laji kutee enimmäkseen Suomen aluevesirajojen eteläpuolella. Suurin 2000-luvun kilohaili on 15,6 senttiä pitkä ja se troolattiin Porin pohjanlahdesta.

Täällä esiintyy: Kilohaili viihtyy suolaisissa vesissä ja Itämerenaltaan lisäksi sen levinneisyys yltää Atlantin itärannikolta Välimerelle ja Mustallemerelle. Meillä kilohaili viihtyy kuitenkin huonosti Merenkurkussa ja Perämerellä. Kala viettää koko ikänsä ulappaveillä suurissa parvissa. Lämpimän veden aikaan kilohailit elävät lähellä pintaa, talvella ne painuvat jopa sadan metrin syvyyteen.
Kilohailin pääravintoa on eläinplankton - erityisesti hankajälkaäyriäiset ja vesikirput. Silakka kilpailee hilin kanssa samasta ravinnosta. Tavallisesti toinen näistä lajeista on selvästi niskan päällä.
Kilohailisaaliistamme suurin osa pyydetään troolaamalla. Verkkoja käytettäessä silmäkoon tulee olla 12-13 milliä.

Näin lautaselle: Kymenlaakson maakuntakala kilohaili on hyvä, silakkaa rasvaisempi kala, jota käytetään niin säilyke- kuin maustekalana, mutta tuoreena se kuuluu myös halsteriin. Yksinkertaisuus on sen valmistamisessa valttia. Tässä Kotkan Maretariumin toimitusjohtajan Sari Saukkosen Kilohailit halstrattuna:
Huuhtele ja kuivaa peratut kilohailit. Lisää suolaa ja anna olla kylmässä pari tuntia. Voitele halsteri ruokaöljyllä ja lado kilohailit halsteriin limittäin. Paista kuumalla hiilloksella noin kolme minuuttia molemmin puolin. Tämä on aitoa kymenlaaksolaista perusruokaa. Tarjoile heti!


Kirjoittaja on Suomalaisen kalastusmatkailun edistämisseuran (SKES) puheenjohtaja.

JUKKA HALONEN

  lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi,reseptivihko.net,lapinkalatalouskeskus.net

Toutain - Leuciscus aspius tai Aspius aspius

Toutain (Leuciscus aspius tai Aspius aspius) on särkikaloihin kuuluva petokala, joka elää Suomessa harvinaisena. Se on Pirkanmaan maakuntakala.

 Tämä särkikala kannattaa syödä suolakalana tai savustettuna.

• Heimo: Särkikalat – Cyprinidae
• Samannäköisiä lajeja: sorva, särki, säyne, turpa, vimpa
• Koko: 40–75 cm, 1–3 kg, kookkaimmillaan 5 kg tai enemmänkin (suurin Suomessa saatu toutain painoi 7,09 kg).

 Tuntomerkit: Suureksi kasvava, virtaviivainen särkikala, jolla on suhteellisen suuri suu ja melko pienet silmät. Kylkiviivalla on noin 70 suomua. Lovikärkisessä peräevässä on 14-17 eväruotoa. Pyrstö on iso, syvälovinen ja siniharmaa. Leuat jykevät, alaleuan kärjessä kyhmy, joka sopii yläleuan loveen.

Esiintyminen ja alkuperä: Toutain elää suurten jokien keski- ja alajuoksuilla ja niihin laskevissa järvissä sekä murtovedessä jokisuiden tuntumassa. Sen levinneisyys ulottuu Saksasta itään Uralille, etelässä Tonavan alueelle ja pohjoisessa 62. leveyspiirille asti. Suomessa toutainta oli alkujaan Kokemäenjoen ja Kymijoen vesistöalueilla sekä luovutetussa Karjalassa, pieninä esiintyminä myös Suomenlahdessa. Kymijoesta ja Teutjoesta toutain hävisi 1960-luvun taitteessa ja alkoi vähentyä myös Kokemäenjoen vesistössä. Kuloveden yläpuoliselta Siuron reitiltä toutain hävisi 1970-luvulla. Toutaimen viljely alkoi tuottaa tuloksia 1980-luvulla, kun Kulo- ja Rautaveden sekä Kokemäen- ja Loimijoen emokalojen poikasia kasvatettiin luonnonravintolammikoissa. Yksikesäisiä toutaimia on tämän jälkeen istutettu niin alkuperävesistöön, kuin myös toutaimen entisille elinalueille ja kymmeniin uusiin paikkoihin.

Lisääntyminen: Aikuiset yksilöt vaeltavat keväällä kivipohjaisille kutupaikoille, jotka ovat koskissa tai virroissa. Naaraat saavuttavat sukukypsyyden 6-9 kasvukauden jälkeen ja noin 1,5 kg painoisina. Ensimmäisellä kutukerralla mätimunia on 40 000-60 000, mutta munamäärä nousee naaraan koon kasvun myötä jopa yli 500 000:een. Koiraat tulevat ensi kerran kudulle 5-8-vuotiaina, 49-55 cm pituisina. Kutu tapahtuu 7-8 ºC virtapaikoissa, ja se kestää vain pari kolme päivää. Mätimunat takertuvat kiviin ja niiden pinnalla kasvaviin näkinsammaliin. Kudun jälkeinen veden jäähtyminen alle kutulämpötilan voi tuhota kehittyvät alkiot. Poikaset kuoriutuvat 2-3 viikkoa kudun jälkeen, kun vesi on lämmennyt 16-18 ºC:een. Ne piileskelevät aluksi pari päivää pohjalla ruskuaisen turvin. ja lähtevät uimaan noin 9 mm mittaisina.

Ravinto, kasvu ja vaellukset: Poikanen varttuu eläinplanktonilla, kunnes saa suomupeitteen ja alkaa pyydystää hyönteisiä. Ensimmäisen kasvukauden lopulla tai viimeistään toisena kesänään toutain aloittaa kalaravinnon käytön. Se saalistaa aktiivisesti kalanpoikasia ja pieniä pintaveden parvikaloja, kuten kuoreita ja salakoita. Toutain möyhentää saaliinsa ennen nielemistä nieluluiden pitkillä, koukkupäisillä hampailla. Ravinnonottokausi kestää yleensä toukokuulta lokakuun lopulle.
Toutain on nopeakasvuinen;nuoruusvuosina se voi kasvaa 6-12 cm kesässä. Suomessa se voi elää jopa 20-25-vuotiaaksi ja saavuttaa enimmillään 6-7 kilon painon. Toutain viihtyy virtapaikoissa ja varsinkin kesäisin vesien pintakerroksissa, jolloin se on lähes alituiseen liikkeessä. Keväinen kutuvaellus tapahtuu noin viikon aikana ja voi olla useiden kilometrien mittainen. Tällöin aikuiset voivat liikkua ryhmissä.

Kalastus ja saaliit: Toutain on suosittu, joskin vaativa urheilukalastuksen kohde. Sitä saadaan kuitenkin enemmän verkoilla. Istutusten ansiosta saaliit Kokemäenjoen vesistöalueella ovat yli kymmenkertaistuneet verrattuina 1980-luvun alun tasoon. Kotiutusvesistä on myös saatu huomattavia saaliita.

Kantojen uhkatekijät, hoito ja uhanalaisuus: Toutain on kutupaikkojensa suhteen vaatelias. Niiden likaantuminen ja tuhoutuminen vesirakentamisen vuoksi aiheuttivat aiemmin lajin taantuman ja myös häviämisuhan. Kutupaikkojen olosuhteiden säilyminen sopivina onkin keskeistä toutaimen suojelussa. Kokemäenjoen keskiosalle suunnitellut pengerrykset uhkaavat supistaa toutaimenpoikasten elinalueita. Loimijoelle on kaavailtu toutaimelle tärkeiden karikkoalueiden perkauksia.
Toutain on EU:n luontodirektiivin lajeja, mutta Suomessa sitä ei ole suojeltu lainsäädännön keinoin. Istutukset ovat olleet ainoa hoitotoimi. Vuoteen 2000 asti tehtiin runsaita istutuksia, joilla vahvistettiin alkuperäiskantoja, tehtiin palautuksia ja luotiin kantoja aivan uusille elinalueille, mutta sen jälkeen ne ovat olleet vähäisempiä.
Toutain luokiteltiin tuoreimmassa arvioinnissa silmälläpidettäväksi. Lajin säilyminen ei enää ole vain Kokemäenjoen vesistön alkuperäiskantojen varassa, sillä myös Karjaanjoen vesistön Hiidenvedestä ja Lohjanjärvestä sekä Kymijoesta on joitakin havaintoja toutaimen luontaisesta lisääntymisestä.

Näin lautaselle: Toutain on oivallinen ruokala, perinteisesti suolakalana ja savustettuna. Alta kiloisista voi selkäpalat vaikka marinoida silakkareseptejä soveltaen tai tehdä puolisäilykettä kuumentamalla tuntikausia lasipurkeissa uunipellin päällä mausteiden kanssa. Kokeile myös kylmäsavustettuna!


lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi,reseptivihko.net,lapinkalatalouskeskus.net

Törö - Gobio gobio

Törö (Gobio gobio) on pienikokoinen särkikalalaji, joka on sopeutunut elämään virtavesien pohjalla.



 Vähän tunnetusta särkikalasta saa mitä maukkaimman aterian paistamalla.

• Heimo: Särkikalat – Cyprinidae
• Samannäköisiä lajeja: ei ole Suomessa
• Koko: 9–13 cm.

Mikä: Töröllä (Gobio gobio) on monta nimeä, kuten koirankyrkyläinen, haapakala tai kivari. Vaikka nimiä riittää, silti se lienee kotoisista särkikaloistamme vähiten tunnettu tai tunnistettu.
Kun onkimies saa koukkuunsa törön, luultavasti hän ei tunnista koko lajia. Jos tunnistaa, sille löytyy kolme käsittelytapaa: joko se heitetään takaisin, se otetaan tehokkaaksi täkykalaksi tai sitten se pannaan paistinpannulle.

Näin tunnistat: Periaatteessa törön tunnistaminen on helppoa, vaikka moni saattaa sekoittaa sen kivennuoliaiseen tai kivinilkkaan. Törö ei kuitenkaan ole kummallekaan sukua, vaan lukuisille kotoisille särkikaloille, ja se on niistä kooltaan toiseksi pienin.
Törön ensimmäinen tunnusmerkki ovat sen kaksi viiksisäiettä, jotka ulottuvat taaksepäin taivutettuna melkein silmiin saakka. Kylkiviivan yläpuolelta voi laskea kuudesta tusinaan asti tummia laikkuja. Särkikalojen tapaan sillä on vain yksi selkäevä, rintaevät ovat suuret, jotka auttavat kalaa "töröttämään" paikallaan vuolaassakin virrassa. Tästä lienee nimikin peräisin.
Törö jää tavallisesti kymmenen sentin mittaiseksi, mutta Vantaanjoesta saatiin sähkökoekalastuksissa 17,2-senttinen ennätysyksilö.

Näin lautaselle: Moni arkailee turhaan laittaa saamiaan töröjä paistinpannulle, ehkäpä ulkonäön, tunnistamattomuuden tai kalan pienuuden vuoksi. Eteläisessä Euroopassa sitä arvostetaan herkkuna, ja ranskalaiset jopa viljelevät lajia ruokapöytään.
Kun siis osuu kunnon töröpaikalle, saalis talteen ja ruokapöytään. Tässä Suomen tunnetuimman urheilukalastajan Jari Tuiskusen paistetut töröt.
Töröresepti on äärimmäisen yksinkertainen; perataan töröt ottamalla suolet ja pää pois. Maustetaan suolalla ja kieritellään ruisjauhoissa. Paistetaan voissa pannulla. Ateria on mitä maukkain!

Täällä esiintyy: Törö viihtyy nopeasti virtaavissa, rehevissä ja sameissa rannikkojoissa. Sen levinneisyys ulottuu vain eteläiseen Suomeen, länsiosissa se on yleisempi kuin idässä. Vantaalaisia saattaa yllättää tieto, että törö on Vantaanjoen virtapaikkojen yleisin kalalaji.

Kalan tavoittaa tavallisesti alle metrin syvyydestä, hiekka- ja kivipohjaisilta alueilta. Töröt viihtyvät parvissa tai ainakin pienissä ryhmissä.
Onkijat käyttävät törön pyyntiin syöttinä matoa, jota laahataan kohon ja painon avulla pohjaa pitkin siten, että se saattaa välillä jopa takertua pohjaan. Törö iskee parhaiten syötin ollessa paikoillaan. Pohjatärpistä törön erottaa siitä, että koho lähtee usein vastavirtaan. Parhaiten kala syö iltasella.




lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi,reseptivihko.net,lapinkalatalouskeskus.net

Vimpa - Vimba vimba

Vimpa (Vimba vimba) on särkikaloihin kuuluva vaelluskala, joka Suomessa elää murtovedessä ja nousee jokiin kutemaan toukokuun alkupuolella.

Vimpa on eurooppalainen kala, jonka levinneisyys rajoittuu maanosan itäosaan. Esiintymisalue ulottuu Elbestä ja Tonavasta Kaspianmereen lännestä laskeviin jokiin. Itämeren, Kaspianmeren ja Mustanmeren vimpakannat ovat toisistaan erillään, ja Kaspianmeren vimpa luetaankin omaksi alalajikseen. Suomessa vimpa nousee satunnaisesti Perämereenkin laskeviin jokiin, mutta sen vakiintunut levinneisyys ulottuu Isojokeen saakka. Jokien patoaminen rajoittaa sen nousua useisiin jokiin.

Vimpa kasvaa korkeintaan 40 senttimetrin pituiseksi ja kilon painoiseksi. Kutuasussa koiraan selkäpuoli on tumman siniharmaa ja vatsa kellertävä. Vimman erottaa lahnasta sen turpeasta nokkamaisesta yläleuasta. Muita vimpaa jonkin verran muistuttavia suomalaisia kalalajeja ovat seipi, siika, sorva, särki, säyne, toutain ja turpa.

Vimpa on aiemmin ollut Suomessa silmälläpidettävä laji, mutta runsastumisen myötä sen luokitus on muutettu vuonna 2010^[2]. Kanta romahti 1900-luvun jälkipuolella vesien saastumisen ja jokien patoamisen takia. Esimerkiksi Vantaanjoessa sen elpymiseen ovat vaikuttaneet joen puhdistuminen ja Vanhankaupunginkoskeen tehdyt muutokset. Siellä kutevia vimpoja on useita tuhansia.

Harvinainen vimpa on maukkaimmillaan graavattuna.

• Heimo: Särkikalat – Cyprinidae
• Samannäköisiä lajeja: seipi, siika, sorva, särki, säyne, toutain, turpa
• Koko: 25–35 cm, harvoin yli 2 kg.

Tuntomerkit: Kuonomainen, alaleukaa pidempi yläleuka erottaa vimman muista lahnan ja pasurin kaltaisista litteähköistä särkikaloista. Kuonon alapuolinen suu on puolikuunmuotoinen, ja huulet ovat turpeat. Kylkiviivasuomuja on noin 57-63. Peräevässä yleensä 20-24 eväruotoa. Selän keskilinjassa on kölimäinen harjanne selkäevän takana. Kyljet ovat hopeanhohtoiset ja vatsa vaalea, mutta kutuaikana koiraan vatsapuoli on punakeltainen ja kyljet tumman siniharmaat tai noenmustat.
Esiintyminen ja alkuperä: Vimpa on monimuotoinen laji, josta erotetaan kolme alalajia. Meillä tavattava alalaji V. vimba vimba, jonka levinneisyysalue ulottuu Itämereltä Mustallemerelle, elää sekä murtovedessä että sisävesipopulaatioina. Sen läntisimmät esiintymät ovat Pohjanmereen laskevissa Saksan joissa. Suomessa vimpa on vaelluskala, joka viettää suurimman osan elämästään meressä, mutta nousee kutemaan jokien alaosien koskipaikkoihin. Sitä esiintyy Suomenlahdessa, Saaristomerellä ja Pohjanlahdessa Vaasan korkeudelle asti. Vimpa liikkuu yleensä parvina rannikon tuntumassa. Vimpat vaeltelevat rannikon tuntumassa parvina syöden pohjaeläimiä, kuten liejusimpukkaa, matoja ja katkoja. Aikuiset, yli kahdeksanvuotiaat vimpat nousevat keväällä jokiin kuteakseen koskipaikoissa toukokuun lopulla ja toiseen otteeseen kesäkuussa. Kuteneet kalat ja poikaset laskeutuvat kesän mittaan jokisuistoihin ja siirtyvät sitten ulommas.

Tunnetuimpia vimpajokiamme ovat olleet Karjaan-, Kiskon-, Paimion- ja Porvoonjoki sekä Kotkan itäpuoliset joet, mutta myös Selkämereen laskevissa joissa on ollut vimpakantoja. Kutujokien patoaminen kuitenkin romahdutti monet vimpakannat ja hävitti tyystin joitakin niistä. Nyt vimpakantamme näyttävät vähitellen elpyvän ja laji arvioitiin viime vuonna elinvoimaiseksi.
Vimpaa voi tavoitella onkimalla pohjasta samaan tapaan kuin lahnanpyynnissä. Vimpa saattaa iskeä myös pieneen lippaan, jigiin tai perhoon.

Lisääntyminen: Ensi kertaa kutevat vimmat ovat noin 25 cm pituisia ja 7-8-vuotiaita. Aikuiset hakeutuvat jokisuihin ja jokiin toukokuussa odottelemaan kutupaikkojen lähellä veden lämpenemistä ja sukusolujen kypsymistä. Ne myös käyvät puhdistamassa kutupaikan kiviä liejusta ja kasveista sekä pöyhivät pohjaa. Kutupaikat ovat nopeavirtaisia ja matalia kohtia joen särkissä tai koskissa. Vimpa kutee kivialustalle, mieluiten pienille kiville tai karkealle soralle. Kutu alkaa veden lämmettyä 13-14 ºC:een. Kutuaika voi ulottua juhannukseen asti, ja siinä on kaksi tai kolme erillistä jaksoa. Jaksoittainen kutu on osaltaan sopeutumaa joen vedenkorkeuden vaihteluihin. Poikaset kuoriutuvat noin viikon kuluttua ja piileskelevät vielä pohjasoran sisällä muutaman päivän ennen liikkeellelähtöään. Parin viikon ikäisinä ne pyrkivät uimaan parvina vastavirtaan, levittäytyen sopiville kasvupaikoille. Poikaset voivat matkallaan jopa hyppiä esteiden yli. Laskeutuminen mereen alkanee meillä loppukesällä tai syksyllä.

Ravinto, kasvu ja vaellukset: Vimman pääasiallista ravintoa ovat katkat, pienet kotilot, simpukoista varsinkin liejusimpukka sekä hyönteistoukat. Vimpa voi kasvaa 30-45 cm mittaiseksi ja elää ainakin 15-vuotiaaksi. Sen enimmäispaino on 1,0-1,4 kg.
Virossa on merkinnöillä todettu, että aikuiset vimmat pyrkivät palaamaan kotijokeensa kudulle. Latviassa on havaittu vimman nousseen joessa jopa 600 kilometrin matkan. Meillä vaellusmatkat ovat olleet melko lyhyitä. Kutuvaelluksella vimpa voi esteitä ylittääkseen hypätä yli metrin korkeudelle vedestä.

Kalastus ja saaliit: Vimpaa pyydystettiin aiemmin kudulta haaveilla ja rokastaen huomattavia määriä ainakin Paimion-, Karjaan- ja Porvoonjoesta sekä talvisin verkoilla Porin edustalta, ja se oli varsin arvostettu ruokakala. Nykyään vimman kutupyyntiä ei meillä harjoiteta. Sitä saadaan pieniä määriä lähinnä talvisen kuhanpyynnin sivusaaliina, jolla ei ole markkina-arvoa. Saalistietoja ei tilastoida.

Kantojen uhkatekijät, hoito ja uhanalaisuus: Vimpakannat romahtivat 1900-luvun jälkipuoliskon aikana koko Itämeren piirissä. Jokien patoaminen ja rakentaminen voimatalouskäyttöön hävittivät Suomessakin vimman kutupaikkoja ja poikasalueita. Myös vesien likaantumisella ja liiallisella kalastuksella on voinut olla osuutta taantumaan. Lajin elvyttämiseksi ei Suomessa ole tehty paljonkaan. Vimman kutujokia on jäljellä alle 30. Viime vuosina sen nousumahdollisuudet eräisiin jokiin ovat parantuneet patojen purkamisen ja kalateiden ansiosta, ja paikoin kannat näyttävät runsastuneen. Vuoden 2010 uhanalaisuusarvioinnissa vimpa luokiteltiinkin elinvoimaiseksi.

Näin lautaselle: Ruokakalana vimpa on parhaimmillaan talvella, jolloin sen liha on rasvaisinta. Vimpaa voi valmistaa monella tavalla: Virossa sitä myydään keväisin savustettuna ja venäläiset syövät sitä suolattuna ja ilmakuivattuna. Paras tulos tulee kuitenkin tällä reseptillä:

Sintti-Jussin graavivimpa

Suomusta ja leikkaa irti verestetyn kalan selkäfileet. Ripottele fileiden päälle merisuolaa ja hiukan sokeria ja laita palat tiiviiseen kääreeseen jääkaappiin yön yli. Leikkaa fileistä ohuita siivuja, lado niiden päälle tuoretta tilliä ja ripottele mustapippuria. Kun maistat tätä voileivän päällä, saatat hyvinkin innostua vimpan pyynnistä!

lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi,reseptivihko.net,lapinkalatalouskeskus.net

Piikkimonni - Ameiurus nebulosus, vanh. Ictalurus nebulosus, myös kissamonni

Piikkimonni (Ameiurus nebulosus, vanh. Ictalurus nebulosus, myös kissamonni) on piikkimonnien heimoon (Ictaluridae) kuuluva, Pohjois-Amerikassa elävä kala. Suomessa piikkimonnia on istutettu jo 1920-luvulla maan eteläosan lampiin ja pieniin järviin.^[3]

Piikkimonni on hämäräaktiivinen ja käyttää viiksilisäkkeiden tuntoa suunnistamiseen. Myös silmät ovat pienet, eikä sameiden vesien eläjälle hyvästäkään näkökyvystä olisi suurta hyötyä. Tuntoaistin lisäksi myös kuulo on hyvin kehittynyt. Ravinnon muodostavat sääsken ja vesiperhosen toukat, kotilot sekä toisten kalojen mäti ja poikaset.

Piikkimonni on harvoin yli 33 cm, 245 g ja ikä 8 vuotta. Ennätys on 45 cm (2 kg). Piikkimonni kutee kesä-heinäkuussa matalassa 18-20°C:n lämpöisessä vedessä. Kutupari kaivaa yhdessä matalan kuopan rantapenkan, puunjuuren tms. alle. Naaras laskee 500-3500 takertuvaa mätimunaa möykkyinä, ja poikaset kuoriutuvat noin 8:ssa päivässä. Koiras vartioi mätiä ja poikasia.

Piikkimonni on erittäin sitkeähenkinen, minkä vuoksi sitä on istutettu vähähappisiin ja likaantuneisiin vesiin. Se ei ole kovin sopiva lammikkokalaksi, sillä sitä on vaikea saada pois niistä, kun se herkästi kaivautuu pohjamutaan. Liha on kellanpunaista, makeahkoa mutta maukasta. Kala on nyljettävä ennen keittämistä. Piikkimonnia pidetään myös akvaariokalana. Se käy helposti koukkuun, mutta ei ole urheilukalastajien suosima

Kokeile piikkimonnia burmalaisella reseptillä!

• Heimo: Piikkimonnit – Ictaluridae
• Samannäköisiä lajeja: ei Suomessa
• Koko: 20–35 cm.

Mikä: Eri lajeja bongaavat kalamiehet tietävät, että Suomesta voi saada piikkimonniakin, jota on istutettu pieniin järviin.

Monni kuuluu Suomen alkuperäiseen kalalajistoon, mutta viimeinen yksilö pyydettiin Hämeestä 1864, ja sitä säilytetään Hämeenlinnan lyseon kokoelmissa. Kalalla oli pituutta 171 senttiä. Monni katosi elinympäristöjensä tilan huononnuttua olennaisesti; sattumakaloja on sen jälkeen saatu merialueelta, ja ne lienevät peräisin Laatokalta.
Monnikaloja on maapallolla kaikkiaan 2 000 lajia, ja miltei kaikki ovat sisävesien asukkeja. Niin myös piikkimonni, joka on pohjoisamerikkalainen istukas meillä.

Näin tunnistat: Monnit tunnistaa pitkistä viiksistään. Niitä kalat käyttävät sameissa vesissä ruuan etsintään pohjakoloista. Toinen selkeä tunnusmerkki on, että monnit ovat suomuttomia. Viiksisäikeittensä takia Pohjois-Amerikassa monneja kutsutaan kissakaloiksi (catfish).
Väritykseltään piikkimonni on tummanharmaa tai musta, vatsapuoli on vaalea. Kun kotoinen monnimme saattoi kasvaa jopa yli satakiloiseksi, piikkimonni jää meillä alle kilon painoiseksi. Piikkimonnilla törröttää kaksi viiksisäiettä kuonon päällä,ja kaksi koristaa yläleuan suuripieliä. Neljä viiksisäiettä löytyy vielä kuonon alapinnalta. Selkäeviä on kaksi, joista takimmainen on ruodoton.
Kutuaika osuu kesä-heinäkuuhun, kun vesi tavoittaa 20 asteen lämpötilan. Naaras kaivaa kutukuopan uppopuiden tai kivien viereen tai alle.
Piikkimonnien eliniäksi arvioidaan noin 12 vuotta. Sapuska muodostuu kotiloista, madoista, hyönteisen toukista, pikkuäyriäisistä, pikkukaloista ja mädistä. Tämän vuosituhannen suurin piikki on painanut 0,53 kiloa, ja se ui katiskaan Janakkalan Rahituslammella.

Täällä esiintyy: Piikkimonni on siis Pohjois-Amerikasta kotoisin, mutta nykyisin sitä saadaan istutusten myötä pitkin Euroopan, Aasian ja Etelä-Amerikan vesistöjä. Se sietää hyvin alhaisia happipitoisuuksia. Meillä piikkimonni löytyy Etelä- ja Keski-Suomen pienistä vesistöistä, joskin sitä on tavattu myös Suomenlahden rannikolta. Piikkimonni viihtyy rehevissä järvissä sekä hitaasti virtaavissa joissa. Se köllöttelee päivät pohjassa ja lähtee ravinnon hakuun illan koittaessa.
Piikkimonnia pyydetään onkimalla, eikä se ole vaikeasti tavoitettava saalis.

Näin lautaselle: Kun piikkimonni jää usein pienikokoiseksi, sen laittaminen vaatii taitoa. Kala on vähäruotoinen, liha punertavaa ja hyvänmakuista. Tässä piikkimonnin eksoottinen resepti burmalaisittain:

Leikkaa kilon verran monnin lihaa pieniksi kuutioiksi. Sekoita kuutiot marinoitumaan pariin ruokalusikalliseen limemehua ja ripaukseen murskattuja punapippureita. Kuumenna 1 rkl tummaa seesamiöljyä pannulla, laita sekaan ohueksi silputtua sipulia, sellerin sydänosaa ja kiinankaalia - kutakin reilun kahden desin verran. Lisää vielä ruokalusikallinen jauhettua tuoretta inkivääriä ja valkosipulia. Ripottele joukkoon 1 rkl curryjauhetta ja 1 rkl sellerisuolaa. Vähennä lämpöä ja anna hautua viitisen minuuttia. Lisää reilu litra kanalientä sekaan ja kiehauta. Vähennä lämpöä miedommaksi ja mausta soijalla maun mukaan. Lisää kalanpalat ja anna muhia, kunnes kala kypsää. Keitä riisiä ja aseta se ison soppalautasen pohjalle. Valele valmis ruoka riisin päälle. Viimeistele hienonnetulla korianterilla tai sellerilehdillä.




Kirjoittaja on Suomalaisen kalastusmatkailun edistämisseuran (SKES) puheenjohtaja.

JUKKA HALONEN

lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi,reseptivihko.net,lapinkalatalouskeskus.net

Harmaanieriä - Salvelinus namaycush

Harmaanieriä (Salvelinus namaycush) on pohjoisamerikkalainen nieriäsuvun lohikalalaji. Se on sisävesikala, jota on siirretty myös Pohjoismaihin. Suomeen harmaanieriä tuotiin vuonna 1955 mätimunina Yläjärvestä.

Kokeile harmaanieriää kantarellien kera Leena Harkimon tapaan.

• Heimo: Lohet – Salmonidae
• Koko: Inarinjärvessä tavallisesti 40–80 cm, 0,7–2 kg, suurimmat jopa 7 kg.
• Samannäköisiä lajeja: nieriä, puronieriä

 Mikä: Harmaanieriä on kotiutunut Suomeen sekä kalatiskille että Inarijärveen, jossa se paikkaa saalismenetyksiä.
Suomalaisen harmaanieriäkannan isänä voi pitää Alex Kyyhkystä, joka toimi Suomen konsulina Duluthissa, Minnesotassa Yhdysvalloissa. Duluth sijaitsee Yläjärven eli Lake Superiorin rannassa.
Kyyhkynen lähetti Suomeen vuonna 1955 kaksi erää harmaanieriän mätiä. Siitä kasvatettuja poikasia istutettiin kaksivuotiaina Pallasjärveen, Perämereen ja neljään eteläiseen järveen. Jäljelle kalankasvattamoon jätettiin emokalakanta.
Harmaanieriää istutettiin sittemmin sinne tänne. Sen oletettiin korvaavan kotoisia lohikalakantoja, jotka kärsivät patoamisesta ja säännöstelystä. Syvällä viihtyvän harmaanieriän uskottiin kestävän säännöstelyä paremmin. Nykyisin harmaanieriää istutetaan vain Inarijärveen.

Näin tunnistat: Harmaanieriä kuuluu lohikaloihin eli sillä on pieni rasvaevä selkäpuolella varsinaisen selkäevän ja pyrstön välissä. Lähisukulaisia ovat kotoinen nieriämme (rautu) ja Pohjois-Amerikasta tänne tuotu puronieriä.
Harmaanieriän erottaa vaatimattomammasta värityksestään verrattuna edellisiin. Sen kyljet ovat rusehtavan tai vihertävän harmaat, selkä tummempi ja vatsa vaaleampi - ei koskaan punainen. Kyljessä on kellertäviä pilkkuja. Ne ulottuvat myös selkäevään, rasvaevään ja pyrstöön.

Täällä esiintyy: Vain Inarijärvi on osoittautunut Suomessa riittävän suureksi ja syväksi kasvupaikaksi. Sielläkään nieriä ei tiettävästi ole onnistunut lisääntymään, vaan kanta on istutusten varassa.
Nieriöiden tapaan myös tämä laji on hidaskasvuinen; Inarilla viisivuotiaat yksilöt painavat pari kiloa.
Erakkomainen harmaanieriä elää pitkän ikänsä syvissä, runsashappisissa kylmissä vesissä. Vettä päällä voi olla jopa 80 metriä. Sen ravinto koostuu ulappavesien parvikaloista.
Kutu tapahtuu syksyllä vesien jäähtyessä syys-marraskuussa alle kymmenmetrisille kivi- ja sorapohjille. Poikaset kuoriutuvat keväällä jäiden lähtiessä.
Suurin Suomesta saatu harmaanieriä painoi komeat 12 kiloa ja oli iältään parikymppinen. Kanadasta on saatu peräti 46,3-kiloinen jättiläinen. Nieriää pyydetään verkoilla, ja urheilukalastajat tavoittelevat sitä vetouistellen. 

Näin lautaselle: Nieriää kannattaa kokeilla kansanedustaja Leena Harkimon (kok) sitruunaisen reseptin mukaan yhdessä kantarellien kanssa:
Valmista ensin graavattu sitruunasurvos. Kolmesta sitruunankuoresta poistetaan valkoinen kerrososa, ja itse kuori käytetään kiehuvassa vedessä noin 20 sekunnin ajan. Kun vesi on jäähtynyt, siihen sekoitetaan pilkotut hedelmälihat. Joukkoon 4 rkl sokeria ja 3 rkl suolaa. Seos saa marinoitua yön yli jääkapissa, ja se soseutetaan tasaiseksi.

Itse kala paistetaan fileinä kylmäpuristetussa neitsytkookosöljyssä, suolataan ja pippuroidaan kevyesti. Sitruunasurvos sipaistaan fileiden päälle. Tarjotaan raakamarinoitujen kantarellien kanssa - tämä kokonaisuus koostuu puolesta kilosta itse sieniä ja 2 sitruunan mehusta. Lisäksi mukaan ½ desiä oliiviöljyä, ½ salottisipulia (varsiosa), 3 rkl silputtua lehtipersiljaa, suolaa ja mustapippuria.




Kirjoittaja on suomalaisen kalastusmatkailun edistämisseuran (SKES) puheenjohtaja.

JUKKA HALONEN

 lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi,reseptivihko.net,lapinkalatalouskeskus.net

Silakka eli haili - Clupea harengus membras

Silakka eli haili (Clupea harengus membras) on Itämeressä elävä sillin alalaji. Silliin verrattuna silakka on pienempi ja vähärasvaisempi. Biologisesti silli ja silakka ovat samaa lajia eikä niiden välillä ole jyrkkää rajaa. Käytännössä silli ja silakka erotetaan kaupallisessa mielessä Suomen virallisten määräysten mukaan (Kauppa- ja teollisuusministeriön päätös) siten, että vain yli 10 painoprosenttia rasvaa sisältävästä sillistä saa käyttää sillin nimeä ja vähärasvainen kala on kaupattava silakkana.^[2] Ruotsissa silakaksi (strömming) on kutsuttu Kalmarin ja Puolan rannikon välisen linjan itäpuolelta pyydettyä silliä.^[3]
Silakka on parvikala. Silakka on Viron kansalliskala ja Varsinais-Suomen maakuntakala.

Silakka on klassisten silakkapihvien maittava pääraaka-aine ja todellinen superfood.

• Heimo: Sillit – Clupeidae
• Samannäköisiä lajeja: kilohaili, täpläsilli
• Koko: Tavallisesti 15–20 cm, nopeakasvuiset jättiläissilakat voivat olla yli 30 cm ja 0,5 kg:n molemmin puolin.

Mikä: Pääministeri Harri Holkeri neuvoi parikymmentä vuotta sitten suomalaisia syömään silakkaa. Sitä ohjetta Suomessa on noudatettu: silakka on aina ollut suomalaisille merkittävä ravinnon lähde.
"Sem minä sanon sulle silahka nenästä nokkaan, että sinä et oo voin veronen, vain parree sinä lohta oot!", sanoo muhoslainen sananparsi. "Kun on silakka pöyrässä niin on nälkä kaukana", sanottiin puolestaan Hattulassa.
Kersantti Hietanen oli Tuntemattomassa sotilaassa onnessaan, kun sai talousaliupseeri Mäkilältä pummattua yhden suolasilakan kiljupöntön tyhjentämisillan jälkeisenä aamuna. "Tattis. No kyl mää täl pärjän pual vuat."
Erityisen merkittävä rooli silakalla on ollut suomalaisen rannikkoseudun asuttamisessa. Sitä riitti ruokapöytiin silloin, kun katovuodet tulivat ja nälänhätä uhkasi sisämaassa.

Näin tunnistat: Silakka ei ole täsmälleen ottaen oma lajinsa, vaan se on jääkauden jäljiltä Itämereen jäänyt silli. Elinpaikkansa vuoksi silakka jää alalajina kuitenkin silliä vähärasvaisemmaksi.
Silakan lähisukulaisiin Suomessa kuuluvat kilohaili sekä satunnaislajit täpläsilli ja pilkkusilli. Sekoittamisen vaara on lähinnä kilohailissa - kalatiskilläkin silakoiden joukossa saattaa olla kilohailia. Silakan erottaa suhteessa isommasta päästä ja silmistä. Silakalla selkäevän etureuna on selvästi vatsaevien etureunaa taaempana, kun taas kilohaililla asetelma on päinvastainen. Kilohailin vatsan ns. talkasuomut erottuvat karheina.
Silakan kutu ajoittuu pitkälle jaksolle toukokuusta kesään. Pieni osa kaloista kutee vielä syksylläkin. Kutupaikat ovat matalikoilla tai lähellä rantaa, tavallisimmin metristä viiteen metriin asti. Silakkaa riittää runsaasti meressä, koska se käyttää ravinnokseen eläinplanktonia, kuten katkoja ja halkoisjalkaisäyriäisiä. Isot silakat syövät jo kalanpoikasiakin.
Vuosituhannen suurin silakka ui verkkoon Dragsfjärdissä Saaristomerellä ja se painoi 0,726 kiloa, mutta todistettavasti Helsingistä saatiin 1977 1,1-kiloinen jätti.

Täällä esiintyy: Silakka asuttaa Itämerta kauttaaltaan, mutta sisävesistä se puuttuu kokonaan. Silakka liikkuu parvissa ja on nopea liikkeissään ravintoeläinten kulkua seuratessaan. Parvet liikkuvat enimmäkseen ulappavesillä, päivisin syvissä ja illalla pinnalla. Rantamatalaan ne pyrkivät kutuaikaan ja syksyisin. Talvella silakat painuvat jopa sadan metrin syvyyteen.
Silakka on pääsääntöisesti ammattikalastajien saalista. Sitä troolataan ja saadaan rysillä. Suurin osa silakoistamme pyydetään Selkämereltä. Keväisin vapaa-ajankalastajat pyytävät sitä silloilta ja veneistä onkilitkalla, jossa on syötittömiä kirkkaita koukkuja.

Näin lautaselle: Kun silakan osuus koko vuosittaisesta kalansaaliistamme on 70 prosenttia, sitä on myös opittu valmistamaan monin tavoin. Turkulainen kansanedustaja Kike Elomaa (per) kertoo reseptinsä Varsinais-Suomen maakuntakalalle:

Silakat perataan, huuhdellaan, kuivataan paperilla, kieritetään merisuola-ruisjauho-korppujauhoseoksessa. Ruotoa ei poisteta perkauksen yhteydessä. Paistetaan kirnuvoissa kuumassa pannussa. Puristetaan sitruunamehua silakoiden päälle. Paistettaessa mukaan myös ripaus sitruunapippuria. Kalojen kanssa kuuluu ehdottomasti muusi lisukkeena. Se tehdään perunoista, lantuista ja palsternakasta. Keittämisen jälkeen muussataan ja maustetaan kuuman maidon lisäyksen jälkeen merisuolalla ja kirnuvoilla.



Kirjoittaja on Suomalaisen kalastusmatkailun edistämisseuran (SKES) puheenjohtaja.

JUKKA HALONEN

Ainekset

• 500 g silakkafileitä
• 2 keltuaista
• 2 dl kuohukermaa
• 1,5 dl guteeniton korppujauho
• suolaa
• 4 rkl voita (paistamiseen)

Valmistusohjeet:

Vatkaa keltuaiset ja kerma. Laita fileet keltuaiskermaseokseen marinoitumaan noin tunniksi.
Kääntele kaloja välillä. Valuta kalat. Taita fileoidut silakat kalan muotoon.
Sekoita guteeniton korppujauho ja suola ja kääntele silakoita jauhoissa. Paista nopeasti voissa kuumassa paistinpannussa. Tarjoa heti kuivina ja rapeina keitettyjen perunoiden tai perunasoseen kanssa.




lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi,reseptivihko.net,lapinkalatalouskeskus.net,
ruokala.net

Siika - Coregonus lavaretus

Siika (Coregonus lavaretus) on Euraasian pohjoisosien sisä- ja murtovesissä elävä lohikalojen lahkon parvikala.
Siika on erittäin monimuotoinen kala, josta voi samassakin järvessä elää morfologisesti, ravinnonkäytöltään, kasvunopeudeltaan ja kutukäyttäytymiseltään hyvin erilaisia muotoja tai populaatioita.
Suomessa on erotettu viisi tai kuusi pääasiallista siikamuotoa: pohjasiika, karisiika, vaellussiika, järvisiika, planktonsiika ja tuppisiika. On pitkään ollut kiistanalaista, ovatko nämä erillisiä lajeja. Suomessa nykyään vallitsevan käsityksen mukaan ne kuitenkin katsotaan kaikki yhteen ja samaan lajiin Coregonus lavaretus kuuluviksi, eikä niitä pidetä edes alalajeina.^[1][2][3] Toinen siikojen suvun (Coregonus) Suomessa luonnonvaraisena elävä laji on muikku. Lisäksi joihinkin Suomen vesiin on istutettu siperialaista peledsiikaa.

Voiko siikaa syödä liikaa? Se on yksi tavoitelluimmista kalalajeistamme niin kalastamalla kuin kaupan tiskillä, eikä suotta.

• Heimo: Lohet – Salmonidae
• Samannäköisiä lajeja: muikku, peledsiika
• Koko: 15–55 cm, yli 2 kg:n painoiset harvinaisia. Siian koko vaihtelee hyvin paljon kannasta riippuen. (Suurin Suomessa saatu siika painoi 7,08 kg.)

 Siika on aiheuttanut tutkijoille harmaita hiuksia. Kalan elintavoissa, kasvussa, kutukäyttäytymisessä ja jopa ulkonäössä on suurta vaihtelua kasvuympäristöstä riippuen. On puhuttu eri lajeista, alalajeista, roduista ja eri muodoista. Nykytutkimuksen mukaan siiat ovat kuitenkin yksi ja sama laji.
Siikamuotojen siivilähampaissa on eroja sen mukaan, missä ne elävät. Siivilähampaat auttavat ravinnon siilaamisessa. Meillä tavatuista eri muodoista puhutaan pohjasiikana, karisiikana, vaellussiikana, järvisiikana ja planktonsiikana. Vain pohjoisiin vesiin istutettu siperialainen peledsiika erotetaan omaksi lajikseen.

Näin tunnistat: Siian selkäpuoli on tumma, kyljet hopeanhohtoiset ja vatsapuoli vaalea. Pyrstössä on syvä lovi. Suomut ovat suuria, pää taas pieni ja suu hampaaton. Särkikaloista siian erottaa lohensukuisena kalana rasvaevästään. Sukulaislaji muikun kanssa voi tulla sekaannusta, mutta ero selviää suusta. Siialla yläleuka on alaleukaa pidempi ja muikulla päinvastoin.
Siika kutee loka-marraskuussa, mutta eri kantojen välillä on vaihtelua jopa samassa järvessä. Siikakannoista osa kutee järvien tai meren karikoilla ja rantavesissä, osa nousee lisääntymään jokiin. Kutupaikat ovat matalassa vedessä sora- ja hiekkapohjilla, järvissä ja meressä karikoilla sekä virtavesissä koskien niskoilla. Poikaset kuoriutuvat keväällä jäiden lähdön aikoihin.
Nopeimmin siikamuodoista kasvavat merialueen asukit vaellussiika ja karisiika sekä sisävesien plankton- ja pohjasiika. Siiat käyttävät ravinnokseen katkoja, kotiloita, simpukoita, hyönteisten toukkia, eläinplanktonia ja pikkukaloja. Tämän vuosituhannen suurin siika on painanut 7,08 kiloa, ja se saatiin soutu-uistelemalla Nummi-Pusulan Syvälammesta.

Täällä esiintyy: Siika asuttaa koko maata, ja istutuksin se on saatu leviämään uusiinkin vesiin. Siikaa löytyy puhdasvetisistä järvistä, joista ja koko merenrannikolta. Se on liikkeiltään vilkas ja liikkuu kaikissa vesikerroksissa. Yleensä siiat kuitenkin välttävät lämmintä vettä ja painuvat helteillä viileämpiin vesikerroksiin. Siioilla tavataankin yleisesti vuorokaudenaikaisia liikkeitä pohjan ja pinnan välillä siten, että päivän ajan kalat oleskelevat pohjan tuntumassa ja hämärän tullessa ne hakeutuvat vapaaseen veteen.
Siikoja pyydettiin pitkään vain verkoilla, mutta nykyisin myös urheilukalastajat ovat löytäneet sen saaliikseen. Keväällä siikaa pohjaongitaan, kesällä käytetään perhoa tai pientä uistinta ja talvella pilkkiä.

Näin lautaselle: Siika on niin hieno kala, että sitä voi valmistaa kaikilla tavoilla ja tulos on aina hyvä. Tässä kansanedustaja Antti Kaikkosen (kesk) "Kankea graavisiika":

Aseta siikafilee voipaperin päälle nahkapuoli alaspäin. Ripottele merisuolaa 1-2 rkl (siian koosta riippuen) kalan päälle. Lisää pieni hyppysellinen sokeria. Lisää mustapippuria ja rosepippuria maun mukaan. Myös valkopippuri sopii tarkoitukseen. Eksoottisempi vaihtoehto on leikata edellisten lisäksi yksi valkosipulinkynsi pieniksi paloiksi siian päälle. Viimeistele kokonaisuus tuoreella tillillä. Kääri paketti voipaperiin ja laita jääkaappiin yön yli. Nautitaan uusien perunoiden, voin ja sopivien kesäjuomien kera.



Kirjoittaja on Suomalaisen kalastusmatkailun edistämisseuran (SKES) puheenjohtaja.

JUKKA HALONEN

lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi,reseptivihko.net,lapinkalatalouskeskus.net

Härkäsimppu - Myoxocephalus quadricornis

Härkäsimppu (Myoxocephalus quadricornis) on kylmien vesien kala, joka Suomessa elää rannikkovesissä ja suurimmissa järvissä. Itämeren härkäsimpuilla on päässään neljä näkyvää kyhmyä (kalan nimi quadricornis tarkoittaa nelisarvista), mutta sisävesien simpuilta ne puuttuvat. Kala tunnetaan myös nimellä merihärkä. Härkäsimpuilla on etukiduskannessa monta terävää piikkiä.

Härkäsimppua saadaan verkoilla muun muassa siikaa pyydettäessä. Härkäsimpun maukkaan mädin väri voi vaihdella ilmeisesti emokalan ravinnosta riippuen. Härkäsimppu kutee joulun aikoihin.

Härkäsimpun laajempi levinneisyysalue on arktisissa rannikkovesissä ja jokisuissa Pohjois-Venäjällä, Alaskassa, Kanadassa ja Grönlannissa. Itämeren ja Pohjolan järvien esiintymiä pidetään jääkauden loppuvaiheen relikteinä. Järvipopulaatioita on myös Kanadan arktisilla saarilla.

Härkäsimpun mäti on herkkua.

• Heimo: Simput – Cottidae
• Samannäköisiä lajeja: isosimppu, kirjoeväsimppu, kivisimppu, piikkisimppu
• Koko: Järvissä 9–15 cm, merialueella 20–30 cm.

Mikä: Simput eivät ole kauneudella pilattuja kaloja, eikä poikkeusta tee myöskään härkäsimppu. Se poikkeaa lajitovereistaan kuitenkin yhdessä suhteessa; se on ainoa syötävä simppumme ja kalan mätiä pidetään jopa herkullisena.
Suomen vesissä uiskentelee viisi simppukalalajia. Ne ovat kivisimppu, piikkisimppu, isosimppu, kirjoeväsimppu ja härkäsimppu. Simput ovat erityisesti talvisin verkkokalastajan riesa, kun näitä piikkisiä ja isopäisiä kaloja saa kohmeisin käsin irrotella verkosta.

Näin tunnistat: Simppukaloista ei voi erehtyä, korkeintaan ne voi sekoittaa keskenään. Härkäsimpulla on kuitenkin selvä tunnusmerkki päässään, neljä sarvea tai kruunu - ihan miten vain. Tosin järvissä eläviltä yksilöiltä nämä sarvet puuttuvat ja silloin on vaara erehtyä luulemaan kalaansa kivi- tai kirjoeväsimpuksi.
Härkäsimpun pää on kuitenkin kaikista suurin ja suukin on suuri. Myös rintaevät ovat huomattavan mittavat. Vielä yksi tuntomerkki erottaa härkäsimpun edellisistä: etukannen piikki on härkäsimpulla suora, serkuilla ylöspäin käyrä.

Täällä esiintyy: Härkäsimppu on Suomessa ns. reliktilaji. Se eli viimeisen jääkauden loppuvaiheissa Vienanmereen laskevassa jääjärvisysteemissä. Näin ollen merialueiden härkäsimput polveutuisivat sisävesimuodosta, eikä päinvastoin.
Merenrannikon lisäksi härkäsimppu elelee Keski-Suomen syvissä järvivesissä. Itämeressä laji viihtyy vain sen pohjoisosissa. Simpun ruokalistalle kuuluvat pohjan tuntumassa elävät äyriäiset ja pikkukalat.
Simppukalojen tapaan härkäsimpultakin puuttuu uimarakko. Se ei tarvitse sitä, koska se köllöttelee suurimman osan ajastaan pohjassa. Kesällä härkäsimppua ei juuri tavoita, koska se elää syvissä ja viileissä vesissä. Talvella kalat kuitenkin siirtyvät matalampiin vesiin, jossa kutukin tapahtuu. Lisääntymisaika on joulu-helmikuussa hiekka- ja liejupohjilla 10-20 metrin syvyydessä.
Suomen suurin härkäsimppu troolattiin Uudenkaupungin edustalta 1999, ja se painoi 1,3 kiloa. Tavallisesti merikalat ovatkin selvästi järviä asuttavia sukulaisiaan suurempia.

Näin lautaselle: Härkäsimppua ei käytännössä pyydetä, mutta sitä tulee verkolla, pilkillä ja troolilla paljon siitä huolimatta. Kalan mätiä pidetään kuitenkin herkullisena ja sen erikoisuutena on, että osalla naaraista mätimunat ovat oranssin- tai viininpunaisia, osalla kirkkaan vihreitä.
Saaristolaiset tekivät aikoinaan härkäsimpun pyrstölihasta soppaa. Härkäsimppua on voimakkaan makuisen lihansa vuoksi käytetty myös kalaliemen lähteenä. Maukas kalaliemi syntyy seuraavalla tavalla:

Poista liemikaloista (1,5 kg) kidukset ja huuhdo veri pois. Kattilaan 2 litraa vettä ja 3 desiä valkoviiniä ja kalat kiehumaan. Sekaan sopii purjon valkoinen osa, sipulia, sellerinvartta, fenkolia, persiljaa, timjamia, mustapippuria ja sitruunamehua. Anna kiehua parikymmentä minuuttia ja siivilöi pinnalle syntynyt vaahto pois. Lisää suolaa sopiva määrä. Kalat ovat luovuttaneet makunsa liemeen ja joutavat pois. Mitä pidempään kiehutat, sitä voimakkaamman maun saat liemeen.




Kirjoittaja on Suomalaisen kalastusmatkailun edistämisseuran (SKES) puheenjohtaja.

JUKKA HALONEN

lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi,reseptivihko.net,lapinkalatalouskeskus.net

Muikku - Coregonus albula

Muikku (Coregonus albula) on siikojen sukuun (Coregonus) kuuluva 5–20 senttimetriä pitkä lohikalalaji, joka elää parvina Euroopan pohjoisosien järvissä ja Itämeren laimeimmissa reunaosissa. Se on Suomen sisävesien ammattikalastajien tärkein saaliskala.

Muikku maistuu kalakukossa, savustettuna tai paistettuna. Myös sen mäti on herkullista.

• Heimo: Lohet – Salmonidae
• Samannäköisiä lajeja: peledsiika, salakka, siika
• Koko: 10–20 cm, suurimmillaan 30 cm.

Mikä: Kalakukko on suomalainen perinneruoka, yleisemmin Savossa tarjottu ja valmistettu. Se rekisteröitiin Euroopan unionin aidoksi perinnetuotteeksi heinäkuussa 2002. Vaikka kukkoon laitetaan monta muutakin kalalajia ja lanttuakin, niin muikusta se paras tulee. Tätä mieltä ovat muutkin kuin savolaiset.
Sisävesikalana muikku on hinnaltaan Suomen arvokkain. Rakkaalla lapsella on myös monta nimeä: maiva, muje, riäpys, reäpys tai rääpys.

Näin tunnistat: Muikun voi sekoittaa pieneen siikaan tai salakkaan. Varsinaisten lohikalojen suhteen ei tule tunnistusongelmaa, sillä muikulla ei ole pilkutusta lainkaan. Salakasta muikku erottuu helposti jo lohikaloille ominaisen rasvaevänsä vuoksi. Pikkusiian ja muikun selkeimpänä erona on erilainen suu. Muikulla alaleuka on yläleukaa selvästi pidempi ja siialla päinvastoin.
Muikku on tummaselkäinen, mutta muuten hopeanhohtoinen. Se on nopeakasvuinen ja lyhytikäinen. Sukukypsäksi muikut tulevat jo syntymäänsä seuraavana vuonna. Monin paikoin muikku elää 4-6-vuotiaaksi, mutta vanhin tunnettu yksilö oli saavuttanut 13 vuoden iän ja saatiin Espoon edustalta merestä.

Täällä esiintyy: Muikku on sisävesikala, mutta se pärjää paikoitellen myös merialueillamme, etenkin Perämerellä, jossa sitä kutsutaan maivaksi, ja Suomenlahden pohjukassa Loviisasta itään. Pohjoisen Lapin vesiä muikku ei asuta, lukuunottamatta Inarijärveä, jonne se on saatu istutettua hyvällä menestyksellä.

Muikku liikkuu vapaan veden ulapoilla usein suurissa parvissa. Se viihtyy parhaiten vähäravinteisissa, puhtaissa ja viileissä järvissä. Vettä pitäisi olla alla vähintään 10-15 metriä, jotta muikku selviää myös kesähelteillä. Tosin kyllä muikkua löytyy myös eteläisen Suomen runsasravinteisistakin vesistä, joissa sen kasvu on nopeinta.
Syksyä kohden muikut siirtyvät matalampaan veteen, jolloin koittaa myös kutuaika. Veden lämpötila on tällöin laskenut noin kuuteen asteeseen. Kutualustat löytyvät ulappavesien karinreunamilta sora- ja kivikkopohjilta. Yleensä syvyyttä on pari metriä, joskus paljon enemmänkin. Laatokassa muikku voi kutea jopa sadan metrin syvyydessä.

Ravinnokseen muikut syövät eläinplanktonia, kuten hankajalkaäyriäisiä ja vesikirppuja. Tämän vuosituhannen suurin muikku saatiin Inarijärvestä ja se painoi 550 grammaa.
Muikku on ammattikalastajien tärkein saalis sisävesillä, joskin työtä haittaavat vuosittaiset kannanvaihtelut. Sitä pyydetään nuotalla ja troolaamalla. Kotitarvekalastajat saavat saaliinsa verkoilla.

Näin lautaselle: Kalakukon lisäksi muikku kuuluu paistinpannulle ja savupönttöön. Sen mäti on myös herkullista. Tässä EU-komissaari Olli Rehnin paistetut muikut:

Tarvitaan puoli kiloa muikkuja. Vedä muikun päät ja samalla suolet pois. Huuhdo ja valuta peratut muikut hyvin. Sekoita tlk suolaa ja saman verran valkopippuria ruisjauhoihin. Pyörittele muikut ruisjauhossa. Sulata voi pannulla ja paista noin 1-2 minuuttia molemmin puolin. Juhlavampi tulos tulee muurinpohjapannua käyttäen. Tarjoile uusien perunoiden ja oman maun mukaan valitun salaatin kanssa.




Kirjoittaja on Suomalaisen kalastusmatkailun edistämisseuran (SKES) puheenjohtaja.

JUKKA HALONEN

 

 

 

 

 

 lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi,reseptivihko.net,lapinkalatalouskeskus.net

Kuore eli norssi - Osmerus eperlanus

Kuore eli norssi (Osmerus eperlanus) on pienehkö sisä- ja murtovesien kala, joka kuuluu lohikaloja muistuttavien kuorekalojen lahkoon. Kuore on läpikuultava, vihertävän kellertävä ja kyljistään hopeanhohtoinen kala, jolla on suuri, terävähampainen suu ja lohikalojen tapaan rasvaevä selkäpuolella lähellä pyrstöä.

Kooltaan kuore on melko pieni. Ensimmäisenä kesänään kuore kasvaa yleensä 4-6 cm ja kahden kesän jälkeen 8-9 senttimetrin mittaan. Ensimmäisen vuoden jälkeen kuoreen kasvu hidastuu. Merikuore kasvaa järvikuoretta nopeammin ja myös suuremmaksi. Suurimmat Suomen merialueelta pyydetyt kuoreet ovat olleet 31-32 cm pituisia.
Kuore on parvikala, joka käyttää ravintonaan planktonia, katkoja ja halkoisjalkaisia äyriäisiä. Se nousee keväisin kutemaan virtaaviin vesiin jokiin tai järviin. Kutu tapahtuu usein vain yhden päivän aikana kovalle pohjalle. Kudun aikana kuoretta on helppo kalastaa lipolla.

 

 

Kuore on merkittävin Suomessa sisävesi- ja rannikkokalastuksen sivusaaliina saatavista kalalajeista. Kuoretta kalastetaan verkolla, nuotalla, troolilla ja pilkillä. Lajin liha on valkoista ja kiinteää ja varsin maukasta. Maku muistuttaa kuhaa. Mäti on keltaista ja pienirakeista. Kuore tunnetaan myös tuoretta kurkkua muistuttavasta hajustaan.




 Suuri, terävähampainen suu

Kokeile kuuluisan kirjailijan 150 vuotta vanhaa reseptiä!

• Heimo: Kuoreet – Osmeridae
• Samannäköisiä lajeja: muikku
• Koko: Sisävesissä tavallisesti 7–12 cm, merialueilla 15–20 cm.

Mökkijärvestä voi tarttua haaviin monenlaisia kaloja. Tässä sarjassa esitellään Suomen tuttuja ja tuntemattomia kaloja ja kerrotaan, kuinka ne kannattaa valmistaa lautaselle.

Mikä: "Norssi on yksi kaikkein hienoimmista makeanveden kaloistamme", kerrotaan ranskalaisessa keittokirjassa jo vuodelta 1938. Aikoinaan karjalaiset veivät kuoresaaliinsa Pietariin ja saivat siitä silakkaan nähden jopa kolminkertaisen hinnan.
Kuoreen kurjana kohtalona on, että nykyisin Suomessa sitä käytetään pääasiassa eläinten rehuna.

Näin tunnistat: Kuore on pienikokoinen kala, jolla on jonkinlaisia yhtäläisyyksiä muikun kanssa, mutta vain pieniä. Kuoreen erottaa parhaiten hajusta - käsiin jää voimakas kurkun tuoksu. Lisäksi kuoreen kidassa on terävät hampaat ja kieli.
Kuoreella on rasvaevä, ja se luettiin aiemmin lohikaloihin, mutta nykyisin kuorekalat on erotettu omaksi lahkokseen. Muodoltaan kuore on solakka ja hieman läpikuultava. Selkä on oliivinruskea ja kyljet hopeaan vivahtavat. Vatsapuoli on valkea.

Täällä esiintyy: Suomessa kuore elää niin järvissä kuin merialueillakin. Järvikalat jäävät yleensä alle 15-senttisiksi, mutta merialueiden norssit saavuttavat jopa yli 30 sentin ja parin sadan gramman painon. Tosin merellistä ns. isonorssia tavataan myös isoista järvistä, joissa ne liikkuvat eri parvissa kuin pikkukuoreet.
Kesäisin kuoreparvet uivat syvällä vapaan veden alueella. Öisin ne nousevat lähemmäksi pintaa syönnökselle. Lopputalvella ne nousevat matalaan kuteakseen heti jäiden lähdön jälkeen jokisuilla, puroissa tai matalilla rannoilla. Mäti takertuu pohjakiviin tai risuihin.
Ravinnokseen muikut syövät eläinplanktonia, kuten hankajalkaäyriäisiä ja pohjaeläimiä. Isokuoreelle maistuvat myös kalanpoikaset ja mäti. Tämän vuosituhannen suurin kuore saatiin Verkolla Kotkan merialueelta, ja se painoi 260 grammaa.
Verkkoihin kuore jää kiinni suustaan. Kevättalvella kuore on tuttu pilkkijän saalis.

 Näin lautaselle: Norssin vahva kurkkumainen tuoksu häviää kuumennettaessa ja lihan maku muistuttaa kuhaa. Koskapa norssi on meillä vähäisellä ruokakäytöllä, on hyvä turvautua Kolmen muskettisoturin kirjoittajan Alexandre Dumas'n liki 150 vuotta vanhaan reseptiin norssista englantilaiseen tapaan:

Puhdista kalat. Vedä pää ja suoli irti, mäti saa jäädä kalan sisään. Irrota selkäruoto. Ripottele korppujauhoja kalan pintaan ja taputtele kaloja veitsen lappeella hieman litteämmäksi. Samalla korppumurut kiinnittyvät paremmin.
Paista kalat sulatetussa voissa. Kaada vielä tarjolle vietäessä päälle voisulaa persiljasilpun kera.




Kirjoittaja on Suomalaisen kalastusmatkailun edistämisseuran (SKES) puheenjohtaja.

JUKKA HALONEN

lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi,reseptivihko.net,lapinkalatalouskeskus.net

Suppilovahvero piirakka Gluteeniton tietenkin

Tästä se taas lähtee...tä

Perus gluteeniton piirakkapohja:

100 g pehmeää luomuvoita
2 dl gluteenitonta jauhoseosta
ripaus ruususuolaa
½ dl luomujuustoraastetta
2 rkl lähdevettä

Sekoita kuiva-aineet ja voi keskenään vähän murumaiseksi seokseksi. Ripottele sekaan juustoraaste ja lähdevesi. Ei kun mylläät aineet tasaiseksi ja painelet massan vuokaan nätisti. wink. ripottele taikinaan pinnalle jauhoa vähän ei jää kiinni hyppysiin  niin pahasti. wink2. pekonimies / nainen lisää pohjaan pekonin palasia.



4-5 isoa kourallista perattuja suppilovahveroita suomen puhtaasta luonnosta
½ pakettia Aura sinihomejuustoa
tuoretta itse kasvatettua persiljaa
1 luomusipuli (keskikokoinen)
11.5 cm pätkä luomupurjoa

2 rkl luomuvoita
ruususuolaa
luomupippuria

2 luomumunaa
2 dl luomuruokakermaa
2 dl luomujuustoraastetta

Lämmitä uuni 225 asteeseen.

Meillähän pohja on jo valmiina joten...

Pilko sienet ja paista niistä pannulla liika vesi pois(vähän niinkuin ryöppäys). Siirrä sienet syrjään ja kuullota sipulit voin kanssa. Sekoita sienet ja sipuli, lisää suolaa ja pippuria. Hienonna persilja ja lisää se seokseen. Kaada seos piiraspohjan päälle ja murustele sinihomejuusto täytteen päälle.

Munien ja kerman vatkausta?  Vatkaa munien rakenne rikki, lisää kerma joukkoon. Kaada seos täytteen päälle ja ripottele juustoraaste pinnalle. Paista noin 20-25 minuuttia.

Ankerias - Anguilla anguilla

Ankerias (Anguilla anguilla) on käärmemäinen kala, pituudeltaan normaalisti 40–100 cm ja painoltaan 200–1 500 g, mutta se voi kuitenkin painaa jopa yli kuusi kilogrammaa. Se muuttaa muotoaan elämänsä aikana: nuoria ankeriaita sanotaan toukiksi tai lasiankeriaiksi. Näitä noin viiden sentin pituisia, läpikuultavia otuksia luultiin ensin eri lajiksi, jolloin ankeriaiden luultiin syntyvän aikuisina, ja mitä kummallisimpia tarinoita kerrottiin niiden lisääntymisestä.

Ankeriaat vaeltavat lisääntymisalueelleen Sargassomerelle kutemaan. Ankeriaan toukat kasvavat Sargassomerellä ja matkustavat varttuessaan Pohjois-Eurooppaan Golfvirtaa pitkin. Suomen rannikolle saapuessaan ne ovat jo noin 4-vuotiaita ja 20 cm:n pituisia. Atlantilla elää toinenkin ankeriaslaji, amerikanankerias (Anguilla rostrata). Näitä pidettiin ennen saman lajin eri populaatioina, mutta nyttemmin ne on erotettu eri lajeiksi.

Uusien, jokivesiin vaeltavien ankeriaiden määrä on pudonnut yhteen prosenttiin 1980-lukua edeltävältä tasolta. Koko Euroopan ankeriaskanta on romahtanut ilman yksittäistä selvää syytä. Mahdollisiksi tekijöiksi on arvioitu ylikalastusta, sisämaan elinympäristöjen katoamista, ilmastonmuutosta ja merivirtojen muutosta, tauteja ja saasteita. Uhanalaisuutensa vuoksi ankeriaan pyynti on paikoin kiellettyä. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN on määritellyt ankeriaan äärimmäisen uhanalaiseksi lajiksi. WWF:n kalaoppaassa ankerias on punaisella listalla. Ankerias lisättiin uhanalaisten eläin- ja kasvilajien kauppaa säätelevän kansainvälisen CITES-sopimuksen liitteeseen II kesäkuussa 2007. Ankeriaan uhanalaisuusluokitus astui voimaan maaliskuussa 2009.

Tämän jälkeen ankeriaan kansainvälinen kauppa on sopimusvaltioissa erityisluvanvaraista.
Ankeriasta syödään paljon Saksassa, Englannissa ja Virossa. Ankerias on erittäin vahva ja sitkeähenkinen, minkä lisäksi se osaa kiemurrella myös taaksepäin. Se kaivautuu usein nuorena hiekan sekaan. Ankerias voi elää hyvin vanhaksi, vanhin tunnettu yksilö saavutti akvaariossa 88 vuoden iän ja elokuussa 2014 kuolleen Brantevikin ankeriaan on väitetty olleen 155-vuotias. Luonnossakin ne voivat elää 30-vuotiaiksi.
Ankeriaan veri aiheuttaa monille iho-oireita ja ärsyttää etenkin haavoja. Ärsytystä aiheuttavat proteiinit hajoavat n. 50–70 °C:n lämpötilassa.

 Suku: Ankerias kuuluu ankeriaskalojen lahkoon Anguilliformes ja ankerioiden heimoon Anguillidae. Atlantilla on toinenkin ankeriaslaji, amerikanankerias (Anguilla rostrata). Näitä pidettiin ennen saman lajin eri populaatioina, mutta nyt ne luokitellaan eri lajeiksi.

Ulkonäkö: Ankeriaan ruumis on hyvin pitkä ja lieriömäinen ja pyrstö on sivuiltaan litteä. Ruumiin etuosasta alkava pitkä selkäevä, surkastunut pyrstö ja peräevä ovat kasvaneet yhteen. Rintaevät ovat ainoat ankeriaan parilliset evät. Pää on melko pieni, alaleuka on yläleukaa pidempi ja suippokuonoisessa kidassa on terävät hampaat. Hajuaisti on erityisen hyvä.

Ankerias muuttaa muotoaan kasvaessaan. Poikanen muistuttaa läpikuultavaa pientä matoa ja sitä kutsutaan silloin toukaksi.

Siirtyessään merestä sisävesiin toukasta tulee hieman isompi, mutta silti yhä läpinäkyvä lasiankerias.

Sisävesissä kasvuvaiheessaan ns. kelta-ankeriaan selkäpuoli on tumman oliivinvihreä ja vatsapuoli kellertävän vaalea.

Kun ankerias menee sisävesistä takaisin mereen, siitä tulee vaellusvaiheessaan ns. hopea-ankerias, jonka selän väri on mustanruskea, vatsa lähes valkoinen ja kyljet ovat hopeaisia, silmienkin ollessa tavallista kookkaammat.

Ankeriaalla on myös paksu nahka jossa on vahva limapeite. Ankerias voi elää hyvin vanhaksi, vanhin tunnettu yksilö saavutti akvaariossa 88 vuoden iän ja luonnossakin ne voivat olla 30 vuotta vanhoja. Yleensä ankerias on 40–100 cm pitkä ja 200 -1 500 g painoinen. Suomen ennätysankerias oli 4,66 kg painava ja se saatiin 16.05.2009 Katumajärveltä.

Levinneisyys ja elinympäristö: Elää luonnostaan Atlantin itärannikolla Skandinaviasta Marokkoon, Atlanttiin, Itämereen ja Välimereen ja laskevissa joissa, sekä muualla Euroopan rannikolla Vienanmerta myöten. Sitä on istutettu Aasiaan ja Etelä- ja Keski-Amerikkaan, mutta istukkaat eivät ole vakiintuneet lisääntyviksi kannoiksi.

Omista vesistöistämme ankeriasta on noussut runsaimmin Kokemäen- ja Kymijokeen, mutta on tullut esiin tietoja että ankeriaita olisi noussut jopa pohjoisen Kemijokeenkin. Jokien patoamisen myötä ankeriaiden nousu järviimme on lähes kokonaan estynyt, mutta istutettuna sitä on nykyisin monissa vesistöissä. Melkein kaikki Suomen sisävesien ankeriaista ovatkin istutuksista peräisin.

Ankerias pärjää monenlaisissa oloissa, mutta tuntuu suosivan reheviä, matalia ja lämpimiä vesiä. Ankerias liikkuu vesistöjen pohjalla etupäässä öiseen aikaan.

Ravinto: Merillä kuoriuduttuaan ankeriaan poikanen saa ensiateriansa ruskuaispussistaan. Sitten se siirtyy syömään hyvin pientä planktonia. Se alkaa kuitenkin syödä ja kasvaa kunnolla vasta Euroopan makeissa vesissä ja kasvuankeriasvaihe (kelta-ankerias) kestää järvissä koirailla 6-9 ja naarailla 8-15 vuotta. Yleensä aikuinen ankerias syö kesäkuukausina öisin kaikenlaisia pohjaeläimiä kuten äyriäisiä, hyönteisiä ja toisia kalojakin. Erityisesti ankerias etsii kuolleita tai kuolevia eläimiä.

Lisääntyminen ja vaellus: Ankeriaiden lisääntyminen on pysynyt mysteerinä näihin päiviin asti. Sukukypsyyden lähestyessä kalat lähtevät lähes 6 000 km:n pituiselle kutuvaellukselleen Sargassomerelle. Vaeltavia ankeriaita ei silti ole löydetty valtamerestä eikä ankeriaiden käyttämistä suunnistuskeinostakaan olla selvillä. Edes ainuttakaan sukukypsää tai pitkällä kehityksessä olevaa ankeriasta tai hedelmöittynyttä mätimunaa ei ole tavoitettu. Sen sijaan pienimmät Atlantilta löydetyt ankeriaanpoikaset ovat olleet 5-7 mm mittaiset ja ankeriaiden on päätelty kutevan 150-400 metrin syvyydessä.

Ankeriaanpoikasia kutsutaan toukiksi (Leptocephalus-toukiksi) ja ne muistuttavat enemmän matoa kuin aikuista ankeriasta. Viiden sentin pituisia läpikuultavia toukkia luultiin aluksi eri lajiksi, jolloin ankeriaiden luultiin syntyvän aikuisina. Toukat kasvavat Sargassomerellä lasiankeriaiksi ja varttuessaan ne vaeltavat pintavesissä Golfvirtaa myöten aina Euroopan länsirannikon jokisuille asti. Kesäkuussa ne ovat perillä ja silloin ne muuttavat muotoaan lasiankeriaista kelta-ankeriaiksi. Suomen rannikon saavuttaessaan ne ovat jo 4-vuotiaita ja 20 cm:n pituisia.

Kalastus ja uhanalaisuus: Ankerias on arvokkaimpia kalojamme, joskin harvinainen ja yksi vaikeimpia pyydystettäviä. Parasta ankeriaan pyyntiaikaa on loppukesä ja alkusyksy. Ankeriasta pyydystetään pitkällä siimalla, ongella, katiskalla ja rysällä hämärässä tai yöaikaan, mutta sen rantauttaminen on erityisen vaikeaa sillä se on vahva ja sitkeä kala.

Ankeriaat tunnetaankin äärimäisestä sitkeydestään, sillä niitä on karkaillut hetkessä veneen laidan ylitse ja maatakin pitkin kiemurtamalla. Niinkin sitkeähenkisiä ankeriaita on mainittu että ne ovat paenneet ilman sisälmyksiään. On tunnettu aika karu mutta tehokas tapa tappaa ankerias: Sen voi naulata päästä kiinni puuhun ja katkaista 10 senttiä pyrstöstä niin että ankerias vuotaa kuiviin.

Ankeriaan veri voi aiheuttaa iho-oireita ja ärsyttää haavoja. Ärsytystä aiheuttavat proteiinit kuitenkin hajoavat kunnon kypsennyksessä. Savustettu ankerias on erityisen suosittu savustusruoka.

Euroopan ankeriaskanta on romahtanut. Syiksi tähän on arvioitu, esim. ilmastonmuutosta ja vaellusjokien patoamisia. Uhanalaisuutensa vuoksi ankeriaan pyynti on paikoin kiellettyä ja se on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi.

Mytologia: Ennen vanhaan Suomessa ankeriaan uskottiin olevan käärmeiden sukua ja pelkäävän ukkosta niin ettei sinä voinut ukonilmalla tuulastaa, eikä ankeriaita syöty vaan niiden nahasta tehtiin esineitä, kuten esimerkiksi vöitä.

Nyrjähtänyttä jalkaa myös parannettiin kietomalla hoidettavaan kohtaan käärmeen tai ankeriaan nahka, sillä nämä eläimet edustivat notkeutta ja niiden ominaisuutta pyrittiin siten siirtämään kohteeseen.

 lähde:wikipedia,ahven.net,iltalehti.fi,skes.fi,luontoportti.fi,reseptivihko.net,lapinkalatalouskeskus.net